Satraapin linjanveto Kristian Sundqvist

Published on heinäkuu 16th, 2017 | by Kristian Sundqvist

1

Somettomuuteni on ollut elitistinen statement

En ole tuttavapiirissäni ainoa, joka on tähän mennessä onnistunut vastustamaan sosiaalisen median kutsua. Mutta olen tuntemistani somettomista ainokainen, joka ei ole reaalimaailman mittareilla (raha, valta, muodollinen asema, oppiarvot tai vaikka taiteellisten aikaansaannosten arvostelut) jotenkin epätavallisen menestynyt.

Somettomuus edustaa joko syrjäytyneisyyttä tai elitismiä tai sitä, ettei kerta kaikkiaan tarvitse välittää, mitä muut ajattelevat. Viimeksi mainittua esiintyy usein yhdessä elitismin kanssa, mutta ne eivät ole sama asia. Elitistiksi kun voi ryhtyä omalla päätöksellä, mutta siitä on maksettava seuraukset.

Tätäkin aihetta on hyvä lähestyä idean kautta. Mikä sosiaalinen media ylipäätään on, mikä on sen idea? Juha Vuorinen tiivistää asian tuoreimmassa pakinassaan.

“Julkista työtä tekevänä ymmärrän sosiaalisen median merkityksen ja arvon. Se on verkkoon viritetty mainosteline.”

Siinä se, ei lisättävää. Somessa mainostetaan omaa firmaa, omaa työnantajaa, omaa poliittista kantaa tai vaikka omaa jalkapalloseuraa, mutta ylivoimaisesti useimmiten tietysti omaa itseä. Leivoin näin hienon kakun Facebookiin, tykätkää. Olen näin ihana Instassa, tykätkää. Keksin näin oivaltavan letkautuksen Twitteriin, enkö olekin fiksu? Minulla on näin ihania ja kauniita lapsia ja kaunis talo ja kaunis kesämökki pitkin koko somea, tykätkää, ihailkaa, kadehtikaa!

Minä en leivo kakkuja, minulla ei ole lapsia enkä useinkaan jaksa letkautella. Toisaalta ajatus omien kuviensa julkaisemisesta (kuten tämän kirjoituksen yhteydessä) huomion ja palautteen toivossa on tavallaan hauska. Kukapa meistä ei lapsena olisi halunnut olla huomattu ja tulla kehutuksi ulkonäöstään ja meistä kukaan ei kokonaan aikuistu koskaan. Mutta tuossakin tökkii someen rakentuneen sosiaalisen todellisuuden äärimmäinen pinnallisuus ja kollektiivinen epärehellisyys.

Otetaan esimerkki ihan nimeä käyttäen, vaikka näin tekemällä hyödynnän tosielämän tuttavuutta. Olen ollut jalkapalloilija Alexei Eremenko nuoremman kanssa ammatillisestikin tekemisissä sen verran usein, että voimme satunnaisesti tavatessamme puhua toisillemme suuremmin kiertelemättä. “Losa” laittoi jokunen aika sitten Facebookiin jakoon kuvan, jossa esitteli pyykkilautamaiseksi treenaamaansa ja (tai) laihduttamaansa vatsaa. Jos kasvotusten olisi pitänyt jotain kommentoida olisin sanonut totuuden: olisi kannattanut peliurallakin näyttää useammin tuolta.

Facebookissa, siellä mainostelineellä, moinen totuus olisi henkilökohtainen hyökkäys mainosmiestä eli tuttavaani kohtaan siinä kun todellisessa elämässä kommentin voi aikuisten kesken kasvotusten sanoa välejä rikkomatta. Opetus? Älä ammu minun mainoksiani, niin minä en ammu sinun. Niinpä ristiintykkäämme kaikesta mitä someen suollamme olimme tosiasiassa mitä mieltä hyvänsä. Tästä voi johtaa ajatuksen, että tykkäyksillä ei ole mitään todellista merkitystä edes verkkoviestinnän usein pinnallisessa ja hätäisessä ADHD-todellisuudessa.

Sometykkäys on moderni sosiaalinen automaatio, ei mielipide. Somekulttuurissa olisi oikeutettua loukkantua, jos joku kirjoittaisi tuosta meikäläisen kuvasta, että nokanvarressa juntisti näkyy aurinkolasien raja. Kuten näkyykin, mutta somessa julkaistuna mainittua kuvaa kuuluisi somelandian kirjoittamattoman koodiston mukaan ainoastaan ihailla.

Entä kaikki he (kuten Juha Vuorinen), jotka osana palkkatyötään tai yritystoimintaansa suoltavat esimerkiksi Twitteriin mainosmateriaalia? Vuorinen on itse oma tuotteensa eikä kuten todettua yritäkään kieltää tekevänsä spämmätessään nimenomaan mainostusduunia. Niinpä hänen suhteensa myytävän tuotteeseen eli tässä poikkeuksellisessa tapauksessa itseensä on mutkaton. Monilla palkkatyöläisillä näin ei ole, vaan mainostamista enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti tehdään varsinaisen työn ohessa. Eräs urheilutoimittaja määritteli kerran ulkomaankeikalla ollessamme tämän sivutyön kiinnostavuuden ja mielenkiinnon kahteen sanaan.

“Voi vittu.”

Missä maassa ja minä vuonna määrittely tapahtui jääköön sanomatta, jotta mielipiteen esittäjää ei voi tunnistaa.

Olin Asialinjan kustantajalle Antti Hyppäselle siinä mielessä huono rekrytointi, etten tuonut mukanani yhtään someseuraajaa. Toisaalta Antti ei edellyttänyt, että Asialinjan vuoksi vieläkään poikkeaisin periaatteestani ja ryhtyisiin somettamaan.

Silti olen päättänyt niin toimia, kunhan teen itselleni ja muille vuorismaisen selväksi, että kyse on mainostamisesta. Hyvää mainosta ei ole häpeä yrittää tehdä, sellaista katsoo mieluummin kuin huonoa tv-ohjelmaa tai lukee huonoa artikkelia. Tähän olisi luontevaa lisätä linkit Sundqvistin kaikenlaisille uunituoreille face- ja insta- ja wanksta- ja gangstatileille, mutta enhän minä niitä ole vielä saanut aikaan.

Harmi, etten ole Juha Vuorinen. Jos olisin, niin tähän kirjoitukseen olisi voinut luontevasti uittaa huomion, että somettaminen on vain yhden kirjaimen päässä sormettamisesta.

Pidän Vuorisen ilmaisullisesta asenteesta valtavasti (alatyylikin voi olla tyylikästä), mutta aion myös kertaalleen haukkua hänet lyttyyn näillä palstoilla. Sellaiseenkin Vuorinen on syyn antanut, eikä kyseessä tuolla kertaa ole ihan leikin asia.

Kuva: Roderick Scerri

Tags: , , , , , ,


About the Author



One Response to Somettomuuteni on ollut elitistinen statement

  1. Pingback: Miksi Juha Vuorinen kakki pöksyynsä Maltalla? - Asialinja.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to Top ↑