Elokuvat

Published on July 30th, 2017 | by Kristian Sundqvist

0

Lapsuuden barbaarisankarille

Arnold Schwarzenegger täyttää tänään 70 vuotta. Ajattelin kirjoittaa jotain syvällistä esimerkiksi siitä, miten amerikkalaista on, että toimintaelokuvien bodymöhkäleestä ajallaan tuli arvoliberaalin Kalifornian kuvernööri. Ei kuitenkaan aina tarvitse päteä, joskus pitää olla aito. Niinpä kerron, miksi Arnold on minulle niin tärkeä, että halusin käyttää pyhäaamun hänestä kirjoittamiseen.

Olin vuonna 1988 viisitoistavuotiaana viikon töissä videovuokraamossa. Kyse oli kasiluokkalaisten työelämään tutustumisesta, joka toteutui osaltani konkreettisesti, kun vuokraamon omistaja tunnin verran näytti miten homma toimii ja lähti sen jälkeen omille teilleen.

Vain käteistä vastaanottaneen kassan hoitaminen ja videokasettien tunkeminen vastaavalla numerolla varustettuihin koteloihin onnistui siihen mennessä suoritetulla peruskoulun oppimäärällä hyvin, mutta todellinen bonus oli työstä saatu luontaisetu. Työn ohessa sai katsella leffoja. Mikä parasta kotiin sai ottaa leffoja pois lukien tiskin alta vuokrattu kova porno, jota ei olisi kotona uskaltanutkaan yrittää tiirata.

Teini-ikäisiä tuolloin (ja ihmisiä ylipätään jos psykologeja tai median klikkaustilastoja on uskominen) kiinnostivat seksin lisäksi eniten väkivalta ja kuolema, niinpä katsottavaksi valikoitui “väkivaltaelokuvia”. Tuollainen termi oli noihin aikoihin kova sana ihmisryhmässä, jota nykyään kutsuttaisiin kukkahattutädeiksi. Teinipojille se oli parasta mahdollista mainosta, koska väkivaltaahan elokuvista etsittiin!

Valtaosa tuonaikaisesta elokuvallisesta väkivaltakuvastosta on unohtunut ja syystäkin. Esimerkiksi aikakauden lukemattomat ninjaleffat sisältävät urheilullisina näytöksinä upeita taistelukohtauksia ja määrittämättömän myyttistä tunnelmaa, mutta tarvitaan Tarantinon pastisseja taikomaan tuollainen tuotantoarvoiltaan surkea pulp henkiin moderneille yleisöille.

Mennään asiaan. Erääksi iltayöksi oli katsottavaksi valikoitunut Conan Barbaari (1982). Pääosaa esittävä valtava, ilmeetön lihaskimppu oli tuttu Terminatorista, leffa vain Mad-lehden parodiasarjakuvasta Conan Barbituraatti. Odotukset eivät olleet korkealla, mutta eiköhän ainakin veri roiskuisi.

Miten kävikään? Näennäissyvällisyys Nietzscheineen, teräksen arvoituksineen ja vanhoine viisauksineen, Basil Poledourisin mainettaan monipuolisemman soundtrackin siivittämä, itselleni tuolloin ennennäkemätön musikaalimainen tarinankuljetus, monellakin tapaa maaginen fantasiamaailma, väkevää erotiikkaa (sisältäen tissejä ja peppuja), väkivaltaa riittävästi ja ennen näkemättömän tyylitellysti…

… eivät olisi riittäneet tekemään leffasta kuin erittäin vaikuttavan. Tajunnan räjäyttämiseen tarvittiin Arnold Schwarzenegger, jonka persoonan todellinen tai kuviteltu voima lihasten lisäksi puhutteli hintelää viisitoistavuotiasta suomalaisessa talviyössä. Aikuisena järki sanoo vaikutelman juontuvan siitä, että ohjaaja John Milius teki välttämättömyydestä hyveen: hän ei yrittänytkään ohjata pökkelömäistä Arnoldia kuten näyttelijää ohjattaisiin, vaan antoi tämän olla oma itsensä tai esittää omaa näkemystään Conanista.

Otin Barbaarin lainaan seuraavaksikin yöksi. Katsomiskokemus oli vielä vahvempi, kuten tapaa olla, kun oikein kovasti kolahtaneen elokuvan tuijottaa heti toistamiseen. Paljastui uusia tasoja, teräksen arvoituskaan ei ollut ihan niin yksioikoinen kuin äkkiseltään vaikutti.

Keski-ikäisenä uskaltaa havahtua huomaamaan, miten paljon lapsuusaika meissä mukana elää ja miten paljon meissä – onneksi – on lasta jäljellä. Nuo kaksi iltayötä kolmisenkymmentä vuotta sitten tulevat väkisin mieleen, kun Arnold tulee nykyään yleensä digitaalisessa virrassa vastaan tavalla tai toisella. Arnoldin myöhemmistä leffoista kolahti tiukka, tyylitelty Terminator 2, jota syystäkin usein kutsutaan aikakautensa parhaaksi toimintaleffaksi. Se lienee parempi elokuva kuin Conan Barbaari, muttei koskaan voimakkaampi. Ei ainakaan minulle. Myöhemmin opitut tiedonjyvät siitä, että Arnold ei Barbaarissa käytä sijaisnäyttelijää ja kaikki hänen olemuksessaan on ehtaa hulmuavia hiuksia myöten ovat olleet omiaan lisäämään kunnioitusta suoritusta kohtaan.

Koska kyynisyys on tänään lomalla en käsittele sitä, että niin Barbaari kuin Terminatorit (etenkin kakkonen) suunnattiinkin ensisijaisesti teinipojille. Tai spekuloi Barbaarin mahdollisten moraalisten opetusten arveluttavuudella. Tai toisin kuin esimerkiksi Hesari nosta synttärien kunniaksi juttukärjeksi sitä, että Arnoldinkin nimi on noussut esille naisten ahdisteluun liittyvissä jupakoissa.

Ei, tämä teksti olkoon ylistys lapsuuden miekkasankarille, Conan-Arnoldille moraalin ja kaikenkaikkisen ylianalysoinnin tuolla puolen.

“Conan! What is best in life?”

“Crush your enemies. See them driven before you. Hear the lamentations of their women.”

“That is good! That is good.”

Aikaansaivatko tällaiset opetukset sisimmässäni fantasioita muiden heimojen, esimerkiksi kokkolalaisten, murskaamisesta tai heidän naistensa kärsimyksistä iloitsemisesta?

Eivät. Nykyisille ja entisille tiukkapipoille voi tulla yllätyksenä, että lapsikin tietää, mikä on satu. Itse asiassa lapsi ymmärtää asian syvemmin kuin aikuinen.

Kuva: Rotten tomatoes

Tags: , , , , , , , ,


About the Author



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Back to Top ↑