Sundqvistin Maailma

Published on elokuu 2nd, 2017 | by Kristian Sundqvist

2

Miksi Sundqvist yhä kirjoittaisi brittifutiksesta?

Itsekeskeinen otsikko, mutta menköön. Asuin nimittäin viime vuosikymmenen puolivälistä alkaen Englannissa kahdeksan sarjakauden aikana ja suurimman osan noista vuosista seurasin jalkapalloa päätyönäni. Monta unelmaa toteutui. Osa taas osoittautui unelmiksi todellisuudesta, joka on ehkä joskus ollut.

Jäi vajaat satakunta pääsylippua tavalla tai toisella erityisesti muistamisen arvoisista matseista, nippu lehdistöakkreditointiläystäkkeitä, muutama tuttava joihin yhä pidän yhteyttä sekä valtava, jäsentymätön kasa muistojen kultaa ja multaa. Jäi myös melkoinen läjä kirjoitettuja artikkeleita sanomalehtien fyysisiin ja digitaalisiin arkistoihin, mutta niistä viis. Ylivoimaiseen valtaosaan yhdenkään toimittajan koskaan kirjoittamista jutuista ei ole mitään hyötyä jälkikäteen palata, ei edes kirjoittajan itsensä toimesta.

Palaan unelmiin, menneisiin ja nykyisiin sekä niihin, jotka eivät vastanneetkaan todellisuutta.

Muutin Englantiin aikuisena, Suomessa jalkapallon liigaseuran palkattuna johtajana toimineena ja sitä ennen muun muassa toimittajana – myös urheilutoimittajana – työskennelleenä 31-vuotiaana miehenä. Futiksen parissa olin pyörinyt elämäni ja päässyt lapsena osaksi brittijalkapalloilunkin magiaa tavalla, joka 1980-luvun Suomessa poikkeuksellista ja etuoikeutettua. Tässä tasan yhdessä mielessä synnyin kultalusikka suussa: temmelsin Pietarsaaressa poikien pihapeleissä Pietarsaaressa Aston Villan tai Manchester Unitedin verkkareissa ja opettelin englantia sikäläisistä jalkapallolehdistä, joita isäukko saarelta meille kantoi. Postitse pukkasi ManU:n tuoreimman kotimatsin käsiohjelma usein jo ottelulauantain jälkeisenä torstaina tai perjantaina.

Ja niin edelleen, koska isäukko työkseen myi pietarsaarelaisia teräsputkia eritoten brittimarkkinoille. Koska isänkin loputon intohimo oli futis löytyi tästä yhteinen sävel asiakkaiden kanssa ja ulkomaankauppaa tehtiin Kuningas jalkapallon voimalla. Bonuksena FF Jaron kotikentälle ilmestyi outoja brittiläisiä mainoksia ja ainakin Aston Villan Villa Parkilla mainostettiin Outokummun eli tässä tapauksessa Jaron tehtaan (jonka mukaan jalkapalloseura sai 1960-luvulla nimensä) putkia.

Syksystä kevääseen aukeni lauantaisin kello viideltä se kaikille muillekin näkynyt telkun taikaikkuna Englannin liigaan. Se oli sitä aikaa ja sellainen ikkuna; nuoremmille on turha yrittää selittää todellisuutta, jossa Suomessa kaikille tarjolla olevan painetun futismedian huippua edustivat Veikkaus-Lotto -lehden sarjataulukot eikä digitaalista mediaa ollut. Taikaikkunaa ei ole myöhemmin yliromantisoitu, se oli oikeasti olemassa ja valtava juttu.

Niinpä minulla oli Englantiin muuttaessani monenlaista odotusten tuomaa intoa ja painolastia. Olin aiemmin käynyt maassa tasan kerran ja silloin keskikesällä. Vastaisiko kolmekymppisen miehen odottama kokemus brittifutiksesta sen ammoisen lapsen unelmia? Millainen olisi taian ja todellisuuden rajapinta?

Sain ihmisenkokoisen, mutta kuitenkin monella tapaa vaikutuksen tehneen alun uuden kotikaupunkini Swindonin ylpeyden Swindon Townin katsomoissa. Monikossa, alusta asti kävin fiiliksestä ja sarjatilanteesta ja vastustajastakin riippuen joko päätykatsomossa tai pitkillä sivuilla. Kuten kaikki tietävät (vaikka kaikki eivät myönnä) ei päätykatsomosta etenkään alhaalta saa pelitapahtumista kovin paljoa irti, joten Swindonin matalassa, tönömäisessä Town Endissä kannatti istua tai usein seisoa vain fiiliksen vuoksi.

Olihan sitä fiilistä ainakin välillä. Päädyssä sai seisoa, laulutkin raikasivat ja katsomosta sai näemmä huutaa ja porukallakin chantata mitä vain, kunhan huuto ei ollut rasistinen. Nämä kirjoittamattomat säännöt olivat Valioliigan alapuolella voimissaan vielä viime vuosikymmenen puolivälissä ja ovat joillain alasarjastadioneilla yhä.

Yllättävintä oli, miten mutkattomasti kannattajien porukoihin saattoi sujahtaa mukaan suuremmin näyttelemättä tai mielistelemättä. Seuran kannattaminen tai kuten omassa tapauksessani ulkopuolisena ulkomaalaisena kannattajaporukoissa pyöriminenkään eivät Swindonissa sen paremmin kuin muissakaan seuroissa edellytä mitään erityistä uskottavuutta. Toisaalta tietyn seuran päädyssä seisovat kausikorttikannattajat eivät myöskään muodosta mitään myyttistä veljeskuntaa, jossa kaikki olisivat toisilleen tärkeitä tai edes huomionarvoisia.

En siis missään vaiheessa yrittänyt kuvitella itseäni osaksi mitään suurta perhettä, jota ei varsinaisesti ollut olemassa. Oli kyllä pienempiä tiiviimpiä kaveriporukoita ja jopa perinteisen huligaanifirman henkistä ja toiminnallista jollain tapaa ylläpitänyt posse, jonka kanssa myöhemmin jonkin verran pyörin kulttuurillisesta, ammatillisesta ja yleisestä mielenkiinnosta.

Viihde- ja tekstiiliteollisuuden kaupallistama ja myymä kuva brittihuliganismista muuten on kaukana todellisuudesta. Omien ja ainakin suomalaisessa vertailussa melko kattavien kokemusteni perusteella varsinaisia jalkapallohuligaaneja on kahta lajia. Ensinnäkin sellaisia kuin Swindonissa eli elämän syystä tai toisesta kaltoin kohtelemia usein päihdeongelmaisia nuoria ja keski-ikäisiä miehiä, joiden rikollinen ansioluettelo ei mahdollisesta pituudestaan huolimatta ole erityisen pelottava. He tiedostaen tai tiedostamatta etsivät elämälleen sisältöä toiminnasta, jonka kulta-aika tuli ja meni vuosikymmeniä sitten. Nämä tyypit eivät ole varsinaisesti pahiksia.

Toinen ja pääluvultaan onneksi vieläkin pikkuisempi sakki ovat mistään piittamattomat raa’at väkivaltarikolliset, jotka ovat usein jo varttuneessa keski-iässä ja viettäneet hyvinkin puolet aikuisuudestaan vankilassa. Nämä pääluvultaan alati harvenevat hahmot näyttävät pelottavuudestaan huolimatta jotenkin eksyneiltä esimerkiksi Millwallin matseissa, kun katsomokäytävillä parveilee (kuvitellusta) huligaanikulttuurista kiinnostuneita nuorukaisia Stone Island -takkeineen.

Mutta marginaali-ilmiöstä eli huliganismista, sen(kin) kaupallistumisesta, katsomokulttuurista ja muusta brittijalkapalloon liittyvästä kulttuurista ja perinteistä itse peliin. Tottahan ainakin Valioliigan osalta keskiössä on maailman ehdotonta huipputasoa edustava jalkapallourheilu ja sen itsensä tarjomama draama?

Jaa-a. Monasti ääneen lausumatta jäävä totuus on, että itse valioliigaottelun näkee nykyisten
tv-tuotantojen aikakaudella useimmilla mittareilla parhaiten kotisohvalta. Toki jalkapallo-ottelussa paikalla oleminen tarjoaa mahdollisuuksia tietoon, jota ohjaajan valitsema kuvamateriaali tai mitkään analyysitkään eivät voi tarjota. Katsomossa voi valita tarkalleen, minne katsoo ja mitä detaljeja haluaa huomioida: millainen on jonkun tietyn pelaajan kehonkieli jonkun tietyn tilanteen jälkeen, miten tietty pelaaja väsyy (esimerkiksi tästä saa paikalla usein paljon enemmän vinkkejä kuin tv-kuvasta) ja tietysti saa paremmin käsitystä kokonaiskuvasta eli muun muassa kenttäryhmityksistä.

Kuinka moni Suomesta kuitenkaan matkustaa esimerkiksi Manchester Unitedin tai Arsenalin matsiin tekemään tuollaisia yleensä vain ammattilaisia eri syistä kiinnostavia havaintoja? Vaikka olisi seuran omistautunut kannattaja myös siinä mielessä, että yrittää parhaansa mukaan ymmärtää, missä joukkue kulloinkin urheilullisesti menee?

Höpsistä, valtaosa valioliigareissuun lähtevistä matkustaa kokeakseen ottelutunnelman, ottelunalustunnelman, ottelunjälkeistunnelman ja ylipäätään Englannin. Ottelutapahtumista olisi kuten sanottua ainakin amatöörikäyttöön saanut tarkemmin selkoa kotona.

Tässä ei ole mitään väärää, mutta asioiden näin ollessa on hyvin oleellista, millainen se ottelutunnelma ja hienosti muotoillaksemme kokonaisvaltainen jalkapallokulttuurinen kokemus on.

Valioliigassa se oli otteluita kaudesta toiseen säännöllisen epäsäännöllisesti kierrellessäni joskus yllättävän ohut. Esimerkiksi Emirates-stadionin piippuhyllyjen pehmustetuilla istuimmilla ollaan hämmästyttävän kaukana kentästä, vieressä istuu hyvin mahdollisesti aasialaisia turisteja (kaikella oikeudella toki) ja valtaosa yleisöstä seuraa ottelun ääneti. Lippujen ja kausikorttien hinnat takaavat, että Arsenalin ottelu ei enää pitkään aikaan ole ollut työväenluokkainen tapahtuma. Kulttuuriseksi lopputulemaksi jää, että ottelutapahtuma on pastissi jostain menneestä todellisesta, jota ei enää ole. Tätä eivät muuta vanhalta Highburyltä paikalle raahatut tykit.

Näistä havainnoista ei ole tapana kirjoittaa, koska suomalaiset brittifutiskirjoittajatkin ovat pikkuruinen osa suunnatonta bisnestä. Jos he eivät hypetä esimerkiksi Arsenalin tai Liverpoolin (kertaalleen Anfieldilla muuten oli yhtä kuollutta kuin Emiratesilla, vaikka puitteet ovat paljon tunnelmallisemmat ja perinteisemmät) ottelujen tunnelmaa he tulevat samalla sahanneeksi omaakin oksaansa.

En yritä sanoa, että Valioliigaa ei kannata matkustaa katsomaan tai että tunnelma välttämättä olisi otteluissa huonompi kuin tv-tuotannoista voisi päätellä. Mutta en myöskään olisi futissydämelleni uskollinen, jos väittäisin, etten olisi ollut pettynyt siihen, miten kaukana todellisuus välillä oli siitä 1980-luvulla kuvittelemastani taiasta. Miljöötkin joillain stadioneille vaikuttavat, olen perinteisten neljästä katsomosta koostuvien brittistadioneiden ikuinen ystävä. Esimerkiksi mainitulle Villa Parkille saapuminen sykähdytti aina sydäntä. Nykyäänhän Aston Villa pelaa Championshipissä, josta Antti kirjoitti eilen tänne Asialinjalle jämäkän asiaennakon.

Mutta se taika. Taikaa tarjoili Englannissa minulle lopulta ylivoimaisesti eniten Englannin äärimmäiseltä pohjoisreunalta ponnistava Carlisle United uskollisine kannattajineen. En ole ikinä käynyt Carlislessa, mutta seuran eteläisen ja keskisen Englannin vierasmatseja kiersin carlislelaislähtöisen ystäväni ja seuran sydänverifanin Michaelin kanssa. Michaelin, josta olen kertonut palstoillamme ennenkin, kautta tutustuin moniin carlislelaisiin ja seuran värikkääseen historiaan. Mutta ne eräät ottelut!

Exeter tiistaisena tähtikirkkaana pakkasiltana, keskitalvi. Karunkaunis stadion, päätykatsomona ikivanha kattamaton seisomakatsomo ilman palveluja. Alkuvihellyksen alla kusihöyry täyttää jääkylmän vessarakennuksen miesten lorotellessa ottelunalustuoppejaan laariin. Toistasataa Englannin toiselta reunalta saapunutta kannattajaa, neljäntuhannen hengen kotiyleisö, äänekäs tunnelma perinteisine ärsytyshuutoineen puolin ja toisin. Itse ottelu hurjaa taistelua yötä kohti alati kovemmaksi jäätyvällä kentällä. Loppuhetkille tullessa Exeter yhä johtaa, mutta Carlisle tulee tasoihin. Exeter painaa vielä, mutta Carlislen vaihdosta tullut hyökkääjä (en muista kuka eikä ole väliäkään) pääsee purkuroiskaisun seurauksena ryntäämään läpiajoon ja ohjaa pallon maalivahdin ohi, vai ohjaako?

Osittainen torjunta, pallo lipuu hiljaa alakulman suuntaan. Hyökkääjä ja veskari syöksyvät perään, veskari näyttää ehtivän palloon, ei, pallo ehtii kuin ehtiikin tolppaa hipoen maaliviivan yli. Ekstaasi! Maalintekijä ja muutama muu Carlislen pelaaja ryntäävät aitojen yli päätykatsomoon juhlimaan kannattajien kanssa. Sekaannusta ja pari varoitusta, lopulta peliä päästään jatkamaan keskiympyrästä sekunniksi, ottelu ohi.

Joidenkin kannattajien silmissä näkyi kyyneleitäkin, vaikka kyse oli tavallisesta sarjaottelusta. Kukaan tuossa päätykatsomossa ollut ei tuota hetkeä unohda, vaikka ottelun muut yksityiskohdat jäisivätkin unholaan.

Taika. Tällä viikolla alkaa Englannissa uusi sarjakausi ja jotkut pelaajat ja jotkut kannattajat saavat taas kokea jotain tuollaista.

Taika. Siinä riittävä vastaus otsikon kysymykseen. Ja jos ei brittifutiksesta, niin jostain muusta futiksesta.

Päivitys 28. syyskuuta 2017: Ja suomalaiset pelaajat, kuten Lauri Dalla Valle, joiden elämän vektorit ovat leikanneet brittifutista, kiinnostavat tietysti aina.

Kuva: Flickr / Jack Tanner

Tags: , , , , ,


About the Author



2 Responses to Miksi Sundqvist yhä kirjoittaisi brittifutiksesta?

  1. Pingback: Kausiennakko: Valioliiga 2017/2018 - Asialinja.com

  2. Pingback: Lauri Dalla Valle on yllättävän kova jätkä - Asialinja.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to Top ↑