Sundqvistin Maailma Pohjois-Korea

Published on elokuu 13th, 2017 | by Kristian Sundqvist

0

Pohjois-Korea ja valokuvani jota ei koskaan julkaistu

Pohjois-Korea on nyt tapetilla jopa ydinsodan uhan vuoksi, joten  ajattelin kertoa omasta hyvin lyhyestä ammatillisesta kohtaamisestani kyseisen valtion edustajien kanssa. Samalla pohdin, miksi suhtautumistamme Pohjois-Koreaan ja pohjoiskorealaisiin taitaa lopulta määrittää häpeä.

En törmännyt maataan palvelemassa olleisiin, hikisiin ja hengästyneisiin pohjoiskorealaismiehiin ollenkaan sattumalta. Yhtenäisesti puettuja nuorukaisia lappoi kapealla käytävällä vastaan siinä kohdin, missä olin heitä vaanimassa. Olin aseistautunut kameralla, jolla sainkin napattua joitain ruutuja.

Käytävä sijaitsi jalkapallostadionin uumenissa Thaimaan pohjoisosissa Chiang Main kaupungissa, elettiin vuoden 2013 tammikuuta. Pohjois-Korea otti isäntämaan sekä Suomen ja Ruotsin ohella osaa King’s Cupiin, Thaimaan tuolloisen, jumalankaltaisena palvotun kuninkaan Bhumibol Adulyadej’n kunniaksi järjestettyyn harjoitusturnaukseen.

Suomen joukkueen lisäksi minua turnaukseen akkreditoituneena journalistina kiinnosti Pohjois-Korea, koska se oli Pohjois-Korea. Maailman suljetuin maa, juche-aate, kommunismi, perinnöllinen diktatuuri, keskitysleirit, nälänhädät, musta sähkötön läikkä satelliittikuvassa, valtava armeija, absurdi henkilöpalvonta, absurdi vaikka mikä. Millaisia olisivat tuollaisen maan jalkapallomaajoukkueen pelaajat?

Kysymys jäi vaille vastausta, koska Pohjois-Korean joukkueen edustajat eivät olleet kuultavissa ottelujen jälkeen järjestettyjä lehdistötilaisuuksia lukuun ottamatta. Niihin otti osaa päävalmentaja. En tietenkään lannistunut noin helpolla, vaan yritin palkata paikallisen korealaisen ravintolan kautta itselleni tulkin ja päästä kasvotusten pelaajien kanssa. Korealaisravintoloitsijat eivät käsittääkseni paikallisittain hyvästäkään maksusta halunneet sekaantua tällaiseen asiaan.

Sain selville, missä hotellissa pohjoiskorealaiset majoittuivat. Aivan tavallisessa hyvätasoisessa majapaikassa Chiang Main kuhisevassa keskustassa, sellaisessa olisi vaikea pitää joukkueellista nuoria miehiä jatkuvan silmän alla. Saisi ainakin kuvia ja voisi yrittää kommunikoida käsimerkein ja elekielellä ja kuka tietää joku osaisi ja uskaltaisi puhua muutaman sanan englantia?

Vesiperä. Joukkueen pelaajia näkyi aulassa kertaalleen ryppäässä, jossa oli mukana joku keski-ikäinen, tiukkailmeinen kaitsija. Lisäksi bongasin kaksi pelaajaa liikkumassa omillaan, mutta nämä ehtivät livahtaa hissiin, ennen kuin keksin miten lähestyä heitä luontevasti.

Siispä ottelun jälkeen. Pohjois-Korea kohtasi turnauksen pronssiottelussa isäntämaan ja hieman ennen loppua siirryin kaulassa riippuvaa pressiläystäkettä vilautellen passiin pukukoppikäytävälle. Kamera esiin ja suunnitelma mielessä: yllättäen käytävällä otettu kuva paljastaa pakosta jonkinlaisia ilmeitä, on pelitapahtumakuviin verrattuna ainutlaatuinen ja toimii hyvin jutussa, jonka ainoat pelaajien kommentit ovat kieltäytymiset kommenteista. Jonkinlainen kielto jollain kielellä tai elekielellä kun seuraisi, kun yrittäisin puhua pelaajille. Muun jutun voisi kursia kokoon kliseistä ja Pohjois-Korean joukkueen urheilullisista edesottamuksista sekä yleisestä ilmeestä turnauksessa. Jutusta voisi laskuttaa kolmesataa ja kuvasta huntin, helppoa rahaa Suomen joukkuetta koskevan materiaalin laskutuksen päälle.

Kuva jäi koskaan julkaisematta ja juttu tekemättä.

Sain kyllä pari toimivaa ruutua. Pakotettu vääntynyt hymy, kasvoille matkalla oleva käsi eli ihmisen alkukantainen reaktio äärimmäisen nolossa tai järkyttävässä tilanteessa, josta haluaisi päästä pakoon vaikka peittämällä silmänsä. Sekunnin kestänyt jokseenkin täydellinen kollektiivinen vaivautuneisuus hetkessä, jossa joukkue luuli olevansa suojassa kameroilta.

Näin tietysti pitäisikin pukukoppikäytävällä olla, ei sinne tulisi toimittajilla olla asiaa. Mutta tässä oli kyse muustakin. Olin hiipinyt juuri tuonne saadakseni autenttista kuvaa oudosta ihmiseläinlajista, pohjoiskorealaisista. Friikeistä, jotka ovat kotoisin äärimmäisestä friikkimaasta. Kuin olisi kuvannut kaksipäistä vasikkaa tai naista, joka on teetättänyt kauneusamputaation. Nämä ihmiset olisivat jutussani olemassa vain yhden tuollaisessa tilanteessa otetun kuvan kautta.

Tuntui likaiselta. Hyvä toimittaja on tarvittaessa myös hyvä tirkistelijä ja tunnontuskaton tirkistelijä on hyvä tirkistelijä, mutta tuo oli liikaa.

Jutun tekemättä eli julkaisematta jättäminen saati asiasta vuosia myöhemmin kertominen ei tee minusta parempaa ihmistä, koska omaa mielenrauhaani ja minäkuvaanihan tuossa suojelin. Mistä pääsemmekin asiaan eli siihen, mitä suhtautumisemme Pohjois-Koreaan ja pohjoiskorealaisiin saattaa kertoa meistä itsestämme.

Hyppään muistumaan vaikuttavimmasta koskaan lukemastani diktatuuria, kollektivismia ja työleirejä käsittelevästä proosateoksesta. Suomessa hämmästyttävän huonosti tunnetun Vasili Grossmanin kesken jäänyt mestariteos Kaikki virtaa muistuttaa Stalinin vankileirien saariston kauhut kokeneen päähenkilönsä suulla, että epäinhimillinen, ihmisen ja ihmisyyden hiljaa tai nopeasti tuhoava leiri tai muu valtiokoneiston tuottama kärsimys ei itsessään tee kenestäkään parempaa ihmistä.

Tästä taas Grossmanin (sillä omalla äänellään kirjailija tuossa puhuu) mukaan seuraa, että kärsineitä ei ryhmänä ole mitään syytä nostaa jalustalle. Julman diktatuurin varjossa tehdään tietysti mahtavan rohkeita hyvyyden tekoja, mutta niitä tekevät aina yksilöt, eivätkä nuo teot jalosta muita kärsiviä. Jos emme nosta tavallisia pohjoiskorealaisia mitenkään erityiseen arvoon siksi, että he joutuvat elämään absurdissa perinnöllisessä diktatuurissa, niin kai heitä sentään säälimme? Grossmanin mukaan ei kannata sääliäkään: sääli ei hirmuhallinnon julmuuksista kärsiviä juuri koskaan tavoita ja jos tavoittaa, niin aiheuttaa nolostumista ja häpeää.

Grossman katsoi juuri häpeän olevan pelolle ja kauhulle perustuvan diktatuurin perusominaisuus. Häpeä siitä, että joutuu elämään moisessa todellisuudessa voimatta tehdä asialle mitään. Häpeä siitä, että joutuu arkipäivässään käytännössä pönkittämään moista systeemiä. Häpeä siitä, että joutuu kasvattamaan lapsensa systeemin propagandassa. Häpeä siitä, jos sattuu menestymään kyseisessä systeemissä samalla, kun leirien maanpäällisessä helvetissä juhlii tumma hulluus.

Ehkä pieni osa tuota häpeää oli minussa kiinni sillä hetkellä, kun puhtaan ja turvallisen hotellihuoneeni ilmastointilaitteen huminassa Chiang Maissa päätin jättää kuvan ja sen ympärille väkisin tehdyn jutun ikuisiksi ajoiksi julkaisematta. Ilmoitin asiakkaalle, että en saanut aiheesta mitään materiaalia. Mitään tuo kuva ei olisi maailmasta kenellekään opettanut ja olisi mitättömyydessään unohtunut välittömästi (syystäkin), mutta päätökseni pakotti yhden ihmisen eli minun itseni edes hetkeksi ajattelemaan.

Ajattelemaan Pohjois-Koreaa eli sitä, että en siitäkään mitään ymmärrä ehkä häpeää lukuun ottamatta. Minua hävetti kuvata noita ihmisiä ja heitä hävetti (tai luulin, että heitä hävetti, mikä oli näkökulmastani sama asia) tietoisuus, että tuo tyyppi kuvaa, koska pitää heitä friikkeinä.

Häpeä, todellinen ja kuviteltu.

Kuva: iStock / narvikk

Tags: , , , , , ,


About the Author



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to Top ↑