Satraapin linjanveto

Published on September 1st, 2017 | by Kristian Sundqvist

0

Mandela vai Gandhi – radikaalivasemmiston vaikea valinta

Aloitetaan parilla lainauksella: ”Väkivallattomuus ei ollut minulle moraalinen periaate, vaan strategia. Tehottoman aseen käyttämisessä ei ole mitään moraalista hyvyyttä.” ”Mahtavin aseeni on äänetön rukous, niinpä rauha on Jumalan käsissä.”

Ensimmäinen ote on Nelson Mandelalta, joka näki väkivallattoman vastarinnan vaihtoehtona tilanteessa, jossa väkivaltainen vallankumous ei onnistu. Jälkimmäinen taas tulee Mahatma Gandhilta, jonka ehdottoman väkivallattomuuden periaate pohjautui syvään kokonaisvaltaiseen uskonnollisuuteen.

Mandela ja Gandhi edustivat jokseenkin täydellisiä vastakohtia, mitä näkemykseen väkivaltaisen vastarinnan oikeutuksesta tulee. Mandelan mielestä väkivalta oli hyväksyttävää, jos sillä saavutettiin tuloksia, Gandhi katsoi väkivallan olevan aina ehdottoman väärin, koska Jumala tai jumaluudet ja sen myötä se mikä meissä ihmisissä on jumalallista näin määrää.

Antauduin tällaisiin pohdintoihin luettuani ensimmäistä kertaa elämässäni New Internationalist -lehteä. Brittiläinen New Internationalist on kuin akateemisempi, älykkäämpi, ammattimaisempi ja kaikin tavoin laadukkaampi, mutta vähintään yhtä radikaali verrokki kulta-aikojensa Voima-lehdelle. Ei siis ihme, että New Internationalistin sivuilta sattuu esimerkillisenä suurmiehenä silmiin Mandela, ei Gandhi.

Kysymys väkivallasta vaikuttamisen keinona on akateemiselle laitavasemmistolle vaikea. Ja pysyvä. Ja ajankohtainen, kun viimeksi heinäkuussa mellakoitsijat muuttivat G20-kokouksen isäntäkaupungin Hampurin maanpäälliseksi helvetiksi. Pitäisikö vasemmistolaisen tuomita mellakoitsijat (joiden kovassa ytimessä on väkivallan ammattilaisia), kannattaa heitä, yrittää asettua jonnekin välimaastoon ja tehdäkö tämä julkisesti vai ainoastaan omissa porukoissa?

Lainaan kirjailija-kolumnisti Mark Boylea New Internationalistista:

Kuinka moni meistä pitää tehotuotetun lihan – joka valmistuu eläinten keskitysleireillä – ostamisen väkivaltaisempana tekona kuin lihantuottajien omaisuuden tuhoaminen? Kuka näkee eläinlajien sukupuuttoon ajamisen yhtä väkivaltaisena asiana kuin hyökkäykset asiasta vastuussa olevien suuryritysten pääkonttoreihin? Harva, jos kukaan. Silti korporaatioiden ja valtioiden yhdessä harjoittama väkivalta aiheuttaa tähtitieteellisen mittakaavan tuhoja verrattuna siihen, mitä tuhoamisen vastustajat voisivat edes kuvitella saavansa aikaan.

Nykyaikainen ihmismieli ei pidä tällaisesta puheesta. Meidän on johdateltu uskomaan, että kaikki väkivalta on pahasta. — Tämä ei ole argumentti mielettömän väkivallan puolesta, vaan mieletöntä väkivallattomuutta vastaan.

 

Boylen edustama näkökulma tiivistää väkivallan oikeutuksen laitavasemmistolaisessa ja/tai ekoterroristisessa narratiivissa. Koska elämme joka tapauksessa institutionaalisen väkivallan ympäröiminä, niin meidän (tai heidän) olisi kyettävä tarvittaessa vastaamaan siihen väkivallalla. Tarve syntyy silloin, kun väkivallattomuus ei tuota tuloksia, mistä ympyrä kiertyy esimerkiksi Nelson Mandelaan, jonka Boyle muistaa urallaan olleen myös militantti ja sabotööri.

Minä en ole pasifisti, joten minun on helppo pitää Nelson Mandelaa suurmiehenä, joka keinoilla millä hyvänsä taisteli sen puolesta, minkä oikeaksi uskoi. Toisaalta Suomen historian tunnetuin pasifisti Arndt Pekurinen ansaitsee kunnioitukseni hänkin, koska oli valmis kuolemaan aatteensa puolesta. Jälleen toisaalta olen Suomen puolesta onnellinen, että Pekurisen kaltaisia miehiä ei 1940-luvun alussa ollut kovin montaa.

Sen sijaan henkilö ei voi olla uskottavasti pasifisti ja fanittaa Nelson Mandelaa. Saati Che Guevaraa. Tai edes Erkki Tuomiojaa, jonka ulkoministerikausilla Suomi vietiin – kuten HS tänään perjantaina pirullisen maukkaasti pääkirjoituksessaan viittaa – niin lähelle sotilasliitto Natoa kuin ilman jäsenyyttä mahdollista on.

Lisäksi en historian valossa olisi ollenkaan niin varma, etteikö absoluuttisella väkivallattomuudella voisi saavuttaa maailmanhistoriallisia lopputuloksia. Gandhin henkiselle perinnölle rakentuva Intia on maailman suurin demokratia, jossa köyhyydestä ja kurjuudesta huolimatta pääosin vallitsevat jonkinlaiset kansalaisvapaudet sekä perusoikeudet.[juttu jatkuu kuvan jälkeen]

Embed from Getty Images

Paljon tuoreemmaksi, mittakaavaltaan pienemmäksi, mutta meitä paljon läheisemmäksi esimerkiksi voi halutessaan poimia Maidanin vallankumouksen Ukrainassa. Se sisälsi ja edellytti mellakointia, mutta oli vallankumouksellisten puolesta tuliaseeton ja pohjasi kaduille lähteneisiin valtaviin, kaikenikäisistä naisista ja miehistä koostuneisiin väkivallattomiin ihmismassoihin. Yllä olevassa kuvassa mellakkapoliisi on mielenosoittajien kimpussa. Ukrainasta on Asialinjalla kirjoitettu täällä ja täällä.

Tällaisesta aiheesta olisi voinut rakentaa räväkän poliittisen provokaation johonkin suuntaan, vaikka vasemmistoliitolle. En kuitenkaan näe, miksi kyseinen puolue ylipäätään tai sen puheenjohtaja Li Andersson erikseen olisivat näiltä osin suuremmin vastuussa muusta kuin oman aatteellisen viestinsä epäselvyydestä.

Pasifismi nimittäin kuuluu sellaisiin ismeihin, joita ei voi harjoittaa valikoidusti silloin, kun itselle sopii. Pasifisti tuomitsee väkivallan käyttämisen minkä tahansa tavoitteen saavuttamiseksi missä olosuhteissa hyvänsä, juuri kuten suuri (pääseenpä kerrankin käyttämään tuota adjektiivia ihmisestä ilman ironiaa) Mahatma Gandhi teki. Jos ei tuomitse niin ei ole pasifisti, piste.

Valinnan voi yksinkertaistaa kysymykseen: kannatatko Mandelan vai Gandhin oppeja? Molemmilla tuoleilla ei voi istua.

Tässä ajassa tuntuu kätevästi unohtuvan sekin, että Mahatma Gandhi oli ensisijaisesti hengellinen, ei poliittinen toimija. Hänen uskonnollisen viestinsä ytimessä olivat pasifismin ohessa suvaitsevaisuus ja toisten huomioiminen ja lähimmäisistä välittäminen. Gandhin viesti toimi esimerkkinä siitä, miten syvä uskonnollinen vakaumus voi olla käyttövoimana yleisen hyvän tekemiselle jopa globaalissa mittakaavassa. Hengellisyys tai rumaa sanaa käyttääksemme uskovaisuus voi olla hyvän työkalu siinä kuin pahankin.

Tags: , , , , ,


About the Author



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Back to Top ↑