Sundqvistin Maailma

Published on syyskuu 15th, 2017 | by Kristian Sundqvist

0

Kun salibandy oli hetken oikeasti cool

Aloitetaan paljastuksella: olin niitä melkein ensimmäisen aallon salibandymiehiä. Siis tyyppejä, jotka ysärin alussa hokivat kaikille kuulemaan pakotetuille, että tämä on hei urheilua eli salibandyä, ei sählyä. Perustimme kaupunkiimme sen historian ensimmäisen salibandyseuran, jolla pian oli myös naisjoukkue ja junioritoimintaa.

Miksi tämän pitäisi neljännesvuosisata myöhemmin kiinnostaa ketään? Uusi salibandyliigakausi käynnistyy viikonloppuna ja Asialinjalla uhrataan kirjoitus Sundqvistin alasarjamuistoille ajalta, jolloin osa lukijoistamme ei ollut edes syntynyt?

Salibandy painii yhä saman eksistentialistisen tason dilemman kanssa kuin tuolloin: missä määrin se haluaa ja yrittää profiloitua vakavasti otettavaksi huippu-urheiluksi muiden Suomessa isojen palloilulajien joukossa? Silloin kauan sitten moinen oli kaukainen haave, 2000-luvulle tultaessa ei enää niinkään ja sittemmin huippusalibandy on ikään kuin vakiinnuttanut asemansa koripalloilun ja lentopalloilun kilttinä, hyvin harvoin isoihin otsikoihin nousevana pikkuveljenä.

Mitä salibandystä ei tullut?

Julkiselta profiililtaan, fiilikseltään, asenteeltaan ja sisimmältään kaikista vanhoista palloilulajeista selkeästi erottuvaa lajia.

Olisi voinut käydä toisin. Vielä 1990-luvun alkupuolella salibandy oli, uskokaa tai älkää, jopa grungea silloin, kun grunge oli kova juttu. Ryppyotsaiselle huippu-urheilulle kuittailtiin kaikin mahdollisin tavoin. Pitkistä kalsareista leikeltiin polvimittaisia hirvityksiä pelishortsien alle, koska jalkapalloilijoiden keskuudessa oli tuolloin muotia pitää reisilämpöhousuja. Pelaajien päitä koristivat esimerkiksi rokkihuivit (kunnes ne kiellettiin), mailanvarsiin liimailtiin kantaaottavia tarroja (nekin pian kiellettiin) ja monet pelaajat paitsi käyttivät nuuskaa (nykyään tietysti kielletty sekin) niin vetivät matsin jälkeen röökiä urheilutalon edustalla. Pelkissä peliasuissa pakkasella, tietysti.

Kuulostaa varmaan oudolta ja joiltain osin jopa vastenmieliseltä, mutta kaiken tällaisenkin vuoksi – eikä siitä huolimatta – salibandy oli hetken aikaa cool ja jopa coolisti vaihtoehtokulttuuria.

Suurimmat tähdet kuten Janne Tähkä tai Mika ”Huuli” Sandell olivat omanlaisiaan kapinallisia ja ajan henkeen osunut touhu poiki esimerkiksi viikottaisen, prime timeen ajoitetun makasiiniohjelman Radiomafiaan. Niin mihin? Jos olet liian nuori muistamaan, niin ei kannata selittää. Ysärin puolivälin lähestyessä oli yksinkertaisesti aika hienoa olla säbäjätkä, kun esimerkiksi kotikaupunkini Pietarsaaren kotikutoisen kaupunkisarjan ottelut keräsivät jopa satoja katsojia. Niin pelaajien kuin katsojien, jälkimmäisten joukossa huomattavasti naispuolisia, ikäjakauma liikkui parinkympin molemmin puolin. Kaikkea tällaista tapahtui eri puolilla Suomea Salibandyliiton asiaan suuntaan tai toiseen mitenkään vaikuttamatta.

Jos joku joskus kirjoittaa suomalaisen salibandyn kulttuurihistorian, niin hän huomaa tuon aikakauden vähitellen tehneen tilaa nousukausi-Suomen salibandylle: puuhelmet, hyppyritukat ja sisäsiisteys. Nykyään lajia ei enää kulttuurisesti määrittele edes tuo, krhm, tradenomi-ideaali. Satunnaisen tai sanokaamme keskimääräisen ja keskinkertaisen urheilunseuraajan silmiin sattuva salibandy on vain vauhdikas mailapeli, jota liigatasolla pelaa kaikin puolin urheilijalta näyttäviä jätkiä, siinä se. Hassuttelevat seurannimet ovat jääneet historiaan ja peliasut ovat jopa pesäpalloilijoiden sotisopia kauheampia mainosten tilkkutäkkejä.

Salibandystä tuli ihan kiva urheilulaji ihan kivaan 2000-luvun Suomeen, pääsarjojen osalta osuu jo moniin samoihin lokeroihin lentopallon ja mainitun pesäpallon kanssa. Ei sille enää edes vittuilla, koskahan olen viimeksi kuullut sanan hinttikyykkä? Lisenssipelaajien määrä jatkaa kasvuaan, mikä salibandyssäkin liittotasolla on perinteisesti kaikkein tärkeintä.

Silti tiedän, etten ole ainoa muinainen säbämies, joka miettii, että olisiko lajista voinut tulla jotain muutakin. Jotain vähän räväkämpää.  Ja luulen salibandyn yhä etsivän sieluaan ja sitä, että nuori voisi harrastaessa tuntea eli ainakin  kuvitella olevansa vetävämpi tyyppi kuin vaikkapa lentopalloilijat.

Ttuntuu, että salibandylle on kulttuurisesti käynyt kuten Suomelle ylipäätään: siitä on tullut niin kilttiä, vaaratonta, lempeää, keskiluokkaista ja kaikille kivaa, että särmät elävät enää vain muistoissa. Itse peli on fyysisyydessään kehittynyt jopa toiseen suuntaan, mutta urheilu on etenkin nuorille niin paljon muutakin kuin itse suoritus. Suomen urheiluhistorian tunnetuin salibandypelaaja taitaa yhä olla Janne Tähkä, vaikka hän nousi kuuluisuuteensa 1990-luvulla.

Tai sitten salibadylle kaikessa yksinkertaisuudessaan kävi, kuten puolisoni tämän artikkelin luettuaan arvioi: niin moni juttu maailmassa lähtee liikkeelle siitä, että se on hauskaa, mutta jutusta voi tulla vakavasti otettavaa vain, jos se suostuu muuttumaan totiseksi torvensoitoksi.

Salibandyn grunge-ajoista ja muusta unholaan painuvasta lajihistoriasta kiinnostuneille uskallan pieni pilke silmäkulmassa suositella kirjasto- tai divarihauksi Salibandykirjaa (Ajatus/Gummerus 2002). Kirjoitin sen yhdessä kollegani Mika Kuljun kanssa, kun Mika oli pannut merkille, että salibandystä ei tuolloin ollut kattavaa suomalaista perusteosta. Mika tiesi, miten kirjoja tehdään ja minä tunsin salibandyn, joten tuo oli mahtava projekti. Nykyään Salibandykirja on lajioppaana auttamattoman vanhentunut, mutta teokseen sisältyvät lajin silloisten suurten nimien henkilöhaastattelut ovat edelleen kiinnostavia. Ja kyllä, mukana olivat tietysti myös Täky ja Huuli.

Lue myös juuri ilmestynyt Asialinjan Salibandyliigan kausiennakko 2017/2018!

Kuva: Flickr / Anssi Koskinen

Tags: , , , , , ,


About the Author



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to Top ↑