Sundqvistin Maailma

Published on syyskuu 18th, 2017 | by Kristian Sundqvist

0

Paluu kuntosaliasiakkaaksi 20 vuoden jälkeen

“Pukuhuone on tuossa oikealla takana, näetkö? Tulisin näyttämään paikkoja, mutta olen juuri nyt tässä tiskillä yksin.”
“Pärjään kyllä, älä huolehdi”.

Raha on tililtäni siirtynyt eli päätös tehty: puolen vuoden jäsenyys kuntosalille. Edellisen kerran minulla on ollut kuntosalikortti vuonna 1996. Olen sen jälkeen joskus piipahtanut salilla lahjusetuuden kautta tai hotelleissa, mutta noistakin on paljon aikaa. Käsipainoilla ja vetojousilla ajoittain harjoitellut kotona, juu, mutta tämä…

… on eri juttu. Tiedostan koppiin kulkiessani vetäväni hartioitani taaksepäin ja käveleväni korostetun rauhallisesti. Peitteleväni epävarmuuttani. Naurettavaa: olen keski-ikäinen mies, joka on kokenut monenlaista monessa maassa, käynyt lähellä kuolemaa niin omasta kuin toisen typeryydestä sekä kertaalleen bakteeri-infektiosta johtuen ja toteuttanut muutaman unelmansa. Silti sisäinen epävarmuuteni (jollainen meillä kaikilla on psykopaatteja ehkä lukuun ottamatta) on ottaa vallan tällaisessa täysin vaarattomassa tilanteessa ja ympäristössä.

Vaihdan kamppeet, lukitsen lokeron ja tajuan, että shortseissani ei ole taskuja. Tungen avaimen kenkääni ja toivon, ettei se paina liian ilkeästi. Onneksi kopissa ei ole muita. Otan vesipullon käteeni ja pyyhkeen toiseen ja astun sananmukaisesti salin puolelle. Sydän ei ehkä hakkaa, mutta käy kaukana lepopulssin yläpuolella.

Yleissilmäys suuren, 1100 neliömetrin kuntosalikompleksin alempaan kerrokseen. Iso mies punnertaa penkkiä toisen varmistaessa, papua löytyy kuin tämän artikkelin kuvituskuvassa esiintyvällä John Quinlanilla. Keijukaismainen nuori nainen tekee olkapääliikkeitä pikkuruisilla käsipainoilla. Näiden arkkityyppien väliin mahtuu kaikenlaista väkeä. Minäkin?

Olen liian levoton lämmitelläkseni edes kuntopyörällä ja juoksumattoa tai laitetta, joka lienee niin sanottu “stepperi” en ole koskaan edes käyttänyt. Niinpä kävelen – edelleen hyvin rauhallisesti ja mahdollisimman ryhdikkäästi – käsipainoriville ja teen nopean, mutta tärkeän valinnan, tämän osaston osaan, onneksi: poimin painot, joilla arvelen jaksavani tehdä kolme pitkähköä hauiskääntösarjaa puhtaasti eli heilumatta sekä nykimättä ja olkavarret vartalossa kiinni.

Osaamisen ilo lisääntyy, kun siirryn ylätaljalle eli laitteelle, jonka sentään vanhastaan muistan ja tunnen. Pistän ensin varmuuden vuoksi liian vähän painoa, mutta kukaan tuskin huomaa, parempi sentään ettei liikaa? Tämä on jo hauskaa, oikeasti. Lisään taas painoja ja raja tulee hämmästyttävän pienellä lisäyksellä vastaan, mutta ei se mitään. Olen nyt onnistuneesti harjoitellut sekä vapailla painoilla että taljalla ja kaikki tämä alle varttitunnissa. Hyvä minä!

Takaisku lyö silmille, kun näen vesipullon vieressä nyhjöttävän pyyhkeeni. Pyyhkeen, jonka ikuisen kuntosalikoodiston mukaan olisi pitänyt olla perseeni alla. Unohdin asian keskittyessäni laitteeseen ja valittaviin painoihin ja asentooni ja ympäristööni ja ties mihin. Moka moka moka!

Jatkan tunteiden vuoristoradalla jalkaprässille, koska sekin on vanhastaan tuttu eikä siinä voi kovin helposti mokata. Tai niinhän ylätaljankin osalta luulin, mutta se pyyhe.

Puolisen tuntia myöhemmin horjun koppiin lopen uupuneena ja orastavan euforian vallassa. Tulipa aloitettua, tulipa uskallettua, tulipa liikuttua lenkkireittien mukavuusalueen ulkopuolelle. Nyt, kohta neljä viikkoa ja yhdeksän käyntiä myöhemmin, saliharjoittelu tuntuu oikein mukavalta hommalta.

Tähän kirjoitukseen motivoi yksittäinen, mutta luullakseni samalla universaali havainto: meihin on sisäänrakentunut ja sisäänrakennettu mokaamisen pelko, jonka mielemme voi aktivoida ilman mitään rationaalista syytä.

Todellisuudessahan ketään ei esimerkiksi kuntosalilla kiinnosta, onko joku aloittelija aluksi hivenen pihalla. Tai jos sattuu kiinnostamaan, niin siinä mielessä, että kokeneet tekijät tarjoavat apuaan. Valtaosa tuollaisesta jännittämisestämme on turhaa semminkin kun meitä ei todellisuudessa lainkaan vahingoita, vaikka joku tuntematon kaikkien odotusten vastaisesti sattuisikin naurahtamaan ilkeästi.

Esimerkiksi kuntosaliharrastuksen aloittamisen kynnykseksi nouseva pelko ja Paul Tillichiä (joka käsittelee pelon ja epävarmuuden teemoja klassikossaan The Courage to Be) lainaten sitäkin vaarallisempi pelkäämisen pelko on oman mielemme home. Siinä mieli – filosofisesti tarkastellen erillään ihmisen todellisesta hengestä tai sielusta – työskentelee sisintämme vastaan pyrkien estämään kehityksen ja kasvun. Henki/sielu/minuus eli se sisimpämme haluaisi parempaan kuntoon, mutta mieli asettaa tämän oikean ja todellisen tahdon eteen ilkeitä ja keinotekoisia esteitä.

Mieli on ihmiselle hyvä renki, mutta huono isäntä. Tämä Bob Marleylta vapaasti lainattu ajatus tuli mieleen, kun eilisaamuna painelin kevyellä askeleella kuntosalilta kotiin.

Maassa maan tavalla kuntosaleissakin: Täällä Maltalla kuuluu asiakkaan tuoda mukanaan oma riippulukko lokeroa varten. Ympäri vuorokauden auki olevan salikokonaisuuden etuovi on aina sananmukaisesti auki ja oven vieressä olevan palvelutiski miehitetty. Mitään fyysistä korttia jäsenyydestä ei saa, vaan jäsenyys todistetaan tunnusluvulla, jota tarvittaessa verrataan ensimmäisen käynnin yhteydessä otettuun valokuvaan.

Pramealla salilla on tarjota valtava valikoima laitteita ja vapaita painoja sekä suorituspaikkoja, muttei ilmastointia. Harjoittelu saa kasvihuonemaisen ulottuvuuten, kun ulkona voi olla 40 astetta astetta varjossa ja aurinko yläkerrassa porottaa seinänkokoiseen maisemaikkunaan. Ta’ Qali 24/7 Fitness Centre, Maltan kansallisstadion.

Kuva: Showpainija ja fitness-malli John Quinlan. Kuva: John Mitchell / Wikimedia Commons

Tags: , , , , ,


About the Author



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to Top ↑