Sundqvistin Maailma Tex Willer

Published on lokakuu 12th, 2017 | by Kristian Sundqvist

0

Tex Willer suivaantuisi suomalaisesta intiaanikohinasta

Tex Willer ja Kit Carson istuvat nuotiotulilla auringon laskiessa. Nokipannu lupaa kahvia. Aavikon illan valonsävyt voi kuvitella sarjakuvalehden mustavalkoiselle sivulle, kun kajo väistyy lukemattomat tähdet sametilleen maalaavan yön edestä.

Tarinan viimeinen ruutu, navajojen valkoinen päällikkö tuijottaa tuleen. Henkäisee muutaman sanan: ”Elämä on kuitenkin suuri ja ainutkertainen seikkailu.”

En saa päähäni mikä Tex Willer -stoori on kyseessä, mutta 1980-luvun alkupuolella eräs tuolla tavalla loppuva tarina lehdessä julkaistiin. Sen sijaan muistan tarkalleen, kuinka itse kävin Arizonassa navajoreservaatissa ja katsoin auringon painumista mailleen. Pistäytyminen noilla seuduilla kuului niihin lapsuudenhaaveisiin, jotka tässä elämässä ovat toteutuneet.

Vierailin silloisen puolisoni kanssa kymmenisen vuotta sitten tuolla turhan pikaisesti enkä siis rakenna tästä artikkelista matkakertomusta. Tai no, vanhaa opetusta, jonka mukaan kivierämaan pikkuteille ei kannata lähteä ajelemaan ilman varakanisterillista polttoainetta kannattaisi kuunnella. Elimme nimittäin melko kuumottavia hetkiä jossain kantatien numero 191 itäpuolella, kun GPS teki meille jekun. Jano, punaiset muurahaiset, julmassa auringossa valkaistuvat luurangot – Tex Willerin ja muiden lännenfantasioiden kyllästämä lapsuus ehti maalata mieleen monenlaisia hilpeitä tulevaisuudenkuvia.

Tapaamistamme navajoista, diné-kansasta, hieman yllättäen jäi ennakkokäsityksiä vastaava kuva. Tavoittamattomia, jotenkin ohi ja etäisyyteen katsovia ihmisiä, joilla ei näyttänyt tässä maailmassa olevan paljoa omaisuutta.

Embed from Getty Images

Parhaiten mieleeni jäi eräs moottorie 40:n varrella bensa-asemalla työskennellyt iätön mies (hän olisi voinut olla 30- tai 70-vuotias), joka ei koko palvelutapahtuman aikana sanonut sanaakaan. Yhdysvalloissa tuollainen edustaa ääretöntä epäkohteliaisuutta, paitsi että tässä tapauksessa ei edustanut. En osannut enkä vieläkään osaa selittää miksi. Ehkä siksi, että juuri sillä hetkellä ja sillä paikalla ei henkisesti oltu Yhdysvalloissa?

Joillain paikoin teiden varsilla myytiin unensieppaajia ja enemmänkin hopien sekä zunien uskonnollisiin perinteisiin viittaavia kachina-nukkeja. Krääsää, Made in Vietnam tai joku muu halpatuotantomaa.

Tuo krääsä, jota hyvin tummiksi ahavoituneet dinét kauppasivat aavikon pölyssä satunnaisten autojen sujahdellessa ohi, herätti ajatuksia, joille on yhä käyttöä. Globalisaatio, riistäjät ja riistetyt, intiaanien tai korrektimmin amerikkalaisten alkuperäiskansojen kärsimykset ja heihin kohdistetut petokset, jopa Tex jälleen kerran. Tex Willer kun on ollut intiaanien kurjan kohtelun (ja kurjan kohtalon) monen suomalaispojankin mieliin alkukantaisesti, mutta toimivasti valistanut sarjakuvalehti. Ei sillä, että Texin ihmiskuva muuten olisi erityisen suvaitsevainen ollut: massamitoinkin esimerkiksi dynamiitilla tarvittaessa lahdattavien prototyyppipahisten kaaderit koostuivat esimerkiksi meksikolaisista!

Mutta ne surkeat, jossain kämäisellä tuontatolinjalla Kaukoidässä pikkukätösin kootut ja kalifornialaiseen tienvarteen päätyneet unensieppaajat. Miksi nuo palasivat jälleen mieleen?

Suomessa on paraikaa käynnissä eräänlainen tosielämän ajankuvanäytelmä. Toimittaja Sanna Ukkola esiintyi Ylen Pressiklubi-ohjelmassa intiaanipäähinettä muistuttava hökötys päässään tarkoituksenaan pohjustaa keskustelua ja metakeskustelua niin sanotusta kulttuurisesta appropriaatiosta. Tästä käynnistyi kummallinen, vain nykyisenä someaikakautena mahdollinen tapahtumasarja, jonka ankeus, pikkusieluisuus ja kaikenpuolinen vastenmielisyys tahraa kaikki asianosaiset. Niinpä ei siitä enempää (Ylen osalta ollaan tällaisessa tilanteessa), vaan palataan itse asiaan eli intiaanikrääsään ja mainittuun kulttuuriseen pöllimiseen. Ja Tex Willeriinkin.

”Kulttuurisen appropriaation” kaltaisia asioita on aikaa ja resursseja pohtia sellaisilla, joiden elämä ei ole taistelua toimeentulosta. Tai sanotaan, että sellaisilla on mahdollisuus pohtia mitä haluavat tai olla pohtimatta mitään. Esimerkiksi navajojen ja monien muiden luonnonkansojen parissa pidetään, jos vuosien saatossa lukemaani tietokirjallisuuteen on uskominen, hyvinkin tavoiteltavana tilaa, jossa ei tarvitse tietoisesti ajatella.

On vaikea kuvitella, että yhtäkään reservaatin – Navajo Nationin – dinétä haittaa pätkääkään, että he itse myyvät turisteille tuollaista krääsää ison tien varrella. Tuskin tuollaisilla asioilla on mitään väliä syvällä reservaatissa: Chinlessä, Chailessa tai Lukachukaissa, valtavan taivaan alla, tuulessa. Niin paljon ovat niin monet alkuperäiskansat menettäneet eikä dinéjen elämässä tuollaisissa paikoissa ole paljoa romantisoimista, mutta monelta (post)modernilta pienuudelta he lienevät suojassa.

”Kulttuurinen appropriaatio” on käsitteenä ja ongelmana esimerkki sielun homeesta, hömpästä, joka on kauempana todellisuudesta kuin Tex Willer -sarjakuva. Totta kai on härskiä, että Washingtonissa eli kaupungissa josta aikoinaan de facto määrättiin intiaanien kansanmurhia, pelaa Redskins-niminen NFL-joukkue. Tämän ja vastaavien härskiyksien myöntäminen tai mahdollinen siistiminen (Washington Whiteskins?) voisivat olla kohdillaan, mutta tällä ei ole mitään merkitystä esimerkiksi sille ketjulle, joka kuljettaa unensieppaajan vietnamilaiselta hikipajalta Navajo Nationiin ja sieltä esimerkiksi eurooppalaisen turistin sängyn ylle. Eikä kuulu ollakaan.

On vaarana, että kuvittelemme todellisen maailman – sen, jossa valtaosa planeettamme ihmisistä elää ja kuolee – jotenkin liikahtavan siitä, millaisia ongelmia omiin etuoikeutettuihin kupliimme kehitämme. Etsimme ryhmiä, joiden puolesta loukkaantua samalla kun todellisuus kohisee ja kuhisee niiden lopulta niin pikkuruisten kuplien ulkopuolella, aidommin olemassa olevien ihmisten joukossa.

Millainen on Vietnamissa valmistetun ja Kaliforniassa Navajo Nationin liepeillä diné-kansan toimesta myytävästä unensieppaajasta viivan alle jäävän tuoton jakautuminen? Jos oikeudenmukaisuus kiinnostaa, niin jopa tuo on suunnattomasti tärkeämpi kysymys kuin se, onko korrektia pitää sellaista sängyn päällä.

Tätä mieltä olisi myös sarjakuvahahmo Tex Willer, joka uskoi oikeudenmukaisuuteen, mutta vastusti tyhjällä puheella pätemistä.

Diné-kansa on tietysti paljon, paljon muutakin kuin kaukaisuuteen katsovia ihmisiä, köyhyyttä ja krääsäkauppaa. Tietopaketti täällä.

Pääkuvan taiteilijana Mike Deadato / Bleedingcool.com

Tags: , , , , , ,


About the Author



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to Top ↑