Sundqvistin Maailma Emotionaalinen yksinäisyys

Published on lokakuu 25th, 2017 | by Kristian Sundqvist

0

Mies, osaatko sinä liittoutua muiden miesten kanssa?

Kuten artikkelissa “Suomalaisen miehen elivuosi on yksitoista kuukautta” pohdittiin, niin suomalainen nainen on vain hieman etuoikeutetumpi kuin suomalainen mies. Vai meneekö miehellä sittenkin paljon huonommin?

En kiusaa Asialinjan lukijoita ja omaa mieltäni tutulla tilastokavalkadilla siitä, miten poikien koulumenestys on heikompaa, miten melkein kaikki vankiloiden asukit ovat miehiä, miten valtaosan itsemurhista tekevät edelleen miehet (olkoonkin, että naiset kirivät takamatkaltaan), miten miehet sekä tehtailevat väkivaltarikoksia että ovat niiden uhreina monta kertaa useammin kuin naiset tai miten heidän elämänlankansa tosiaan katkeaa keskimäärin aiemmin kuin naisilla. Synkeää listaa voisi jatkaa liuskan verran, entä sitten?

Kerron nyt, mikä Kristian Sundqvist -nimisen suomalaisen miehen mielestä suomalaisessa miehisyydessä ja poikuudessa on eniten vialla. Näin kovaa lupausta on tarpeen pohjustaa lainauksella akateemisesta maailmasta. Ote on yksinäisyyttä tutkineen kasvatustieteiden tohtorin Nina Junttilan väitöskirjaa käsittelevästä artikkelista:

“Sukupuolten välisissä tarkasteluissa nousi huolestuttavan selkeästi esille poikien kokema vahva emotionaalinen yksinäisyys. Tämä toistui jokaisessa mittauspisteessä neljänneltä viidennelle ja edelleen seitsemänneltä kahdeksannelle luokalle. Myös aineiston isien yksinäisyys oli äitien yksinäisyyttä tilastollisesti erittäin merkitsevästi korkeampaa.”

Yksinäisyys, toisin kuin vapaaehtoinen yksinolo tai jopa eristäytyminen, ei ole syy tai valinta, vaan seuraus. Ei poika sen paremmin kuin isäkään ole omasta halustaan emotionaalisesti yksin. He jäävät keskenäänkin yksin. Heidät on jätetty yksin. He elävät yhteiskunnassa, jonka ilmapiiri on jopa tuomitseva heidän pyrkimyksilleen murtautua yksinäisyydestään.

Mielenterveyden keskusliitto määrittelee emotionaalisen yksinäisyyden sitten, “ettei ole ketään läheistä ystävää, jonka kanssa voisi puhua mistä tahansa”. “Mistä tahansa” on paljon vaadittu miltä ystävyyssuhteelta tai isä-poikasuhteelta hyvänsä, mutta suurella osalla suomalaisista pojista ja miehistä ei ole ystäviä, joiden kanssa ylipäätään tuntisi veljeyttä ja luottamusta. Syvimmistä huolistaan tai salaisuuksistaan puhuminen ei ehkä ole itsesarvoista, veljeyden tunne sen sijaan on?

Tuntemattoman sotilaan ollessa paraikaa ajankohtainen on kohdallaan poimia ensimmäinen esimerkki sieltä. Romaani kuvaa nuorten miesten tiedostamatonta liittoutumista veljeyteen, jota sanaa Väinö Linna käyttääkin, kun velikullat ovat päässeet nousuhumalaan. Heidän välilleen on tuossa vaiheessa muodostunut voimakas miehinen liittouma, johon sopimattomat toistensa vastakappaleet eli Lehdon ja Riitaojan kirjailija on sopivasti jo aiemmin tapattanut. Vaarivainaani piti yhteyttä pariin rintamakaveriinsa aina kuolemaansa saakka eli 1990-luvulle, enkä ihmettele miksi.

Sotaan eivät suomalaiset toivottavasti enää joudu (vaikka joutuvathan he, koska tuskin ikuinen rauha juuri nyt on koittanut edes meidän seuduillemme), joten etsitään rauhanomaisempia esimerkkejä.

Jalkapallokannattamisen maailmasta kelpaa tuoreeltaan poimia TPS:n kannattajien Espoossa kentälle levinneen nousujuhlinnan, jossa muutama tyyppi haastoi riitaa ja saiko joku turpaansakin? Äärimmäinen valtaosa kentälle juosseista miehistä ja pojista – naisia näkyi lehtikuvissa hyvin vähän – kuitenkin riemuitsi loppuvihellyksen jälkeen vallattoman positiivisessa hengessä ja TPS:n pelaajilla ei näyttänyt olevan mitään ongelmaa näyttäytyä osana veljeskuntaa. Tuollainen hetkellinen tai parhaimmillaan kestävä liittoutuminen jalkapalloseuran kannattamisen ympärille on kannatettavaa ja terveellistä. Mikäli lieveilmiönä sattuu jonkinlaista huliganismia on se pieni hinta hyötyihin verrattuna ainakin niin kauan, kuin sivulliset eivät loukkaannu.

Esimerkiksi jalkapallofaniksi voi ryhtyä kuka tahansa. Yhteiskunnassamme on myös paljon miehisen liittoutumisen muotoja, joihin ei voi vain kävellä sisään eikä tarvitsekaan voida. Sisäpiirihenki luo luottamusta. Minua pyydettiin aikoinaan jäseneksi kerhotoimintaan, jossa pidetään joskus viittoja ja huppuja ja jossa loosisalin (vai mikä se olikaan) kattoon oli maalattu tähtikuvio. Lyhyiden rituaalimenojen jälkeinen illanistujaisrupeama taisi olla monelle veljelle – kuten jäseniä kutsuttiin – hyvin tärkeä juttu.

Silti jalkapallokannattamiseen tai tuollaiseen huppukerhotoimintaan liitetään negatiivisia mielleyhtymiä. On vaikea keksiä miehisen liittoutumisen foorumeita, jotka vallitsevassa yhteiskuntailmapiirissämme nähtäisiin positiivisina ja kannatettavina. Maakuntien Suomessa sentään vielä elää jonkinlainen maskuliininen rakenne, jossa kavereilla voi olla yhdessä ratkottavia konreettisia haasteita hirvenmetsästyksestä porukalla pähkittävään työkoneen remonttiin. Luottamukselliset ystävyyssuhteet eli ne emotionaalisen yksinäisyyden loitolla pitävät jutut muodostavat ajan mittaan siitä, että tehdään asioita yhdessä.

Sotaa, jalkapalloa, huppukerhoja, metsästystä, koneidenrassausta – onko Sundqvistin mieskuva jälkeenjäänyt? Ja eikö emotionaaliseksi ystäväksi kelpaisi nainenkin?

Embed from Getty Images

Totta kai kelpaisi ja mikä onnenpotku olisi, jos modernissa urbaanissa yhteiskunnassa olisi miehille tarjolla, noh, moderneja ja urbaaneja tapoja liittoutua toisten miesten ja miksei naistenkin kanssa. Mutta kun ei yleensä ole. Määriläisellä tai edes böömiläisellä pienpanimo-oluella pistäytyminen työkaveriporukassa ei sellaiseksi riitä. Yhdistystoimintakenttä, joo, mutta kuinka moni kaupunkilainen nuori aikuinen mies nykyaikana toimii aktiivisesti jossain urheiluseurassa tai vaikkapa puoluepoliittisessa paikallisyhdistyksessä?

Ei sillä, että kaupunkilaisilla nuorilla aikuisilla miehillä keskimäärin niin huonosti menisi ainakaan, jos koulutustaso on korkea ja jos ei ole yksin. Mutta emotionaalinen yksinäisyys, siltä ei suojaa työpaikan sosiaalinen piiri eikä välttämättä edes perhe. Tai jos suojaa, niin keskimääräinen työpaikka tai parisuhde ei kestä eläkeikään. Joku emotionaalinen liittouma, oli se pelkästään miehinen tai ei, on mainio mielenterveysvakuutus.

Termi “miehinen liittoutuminen” tarttui sanavarastooni Janne Viitalan kirjasta “Hornan Kekäleet” sanoi Tex Willer (Plataani 2003). Viitala katsoo Tex-tarinoiden ikisuosion perustuvan pitkälti siihen, että ne kertovat neljän toveruksen absoluuttisesta liitosta kaikenlaisten vaarojen ja seikkailujen täyttämässä maailmassa. Nelikkoon mahtuu se niin tärkeä isä-poikasuhde, jo vanhahko mies sekä erirotuinenkin sankari.

Sellaista me todellisuudessa kaipaamme, miehistä ja/tai poikamaista turvaverkkoa, joka ei petä. Sellainen meistä onnekkaimmilla oli lapsuudessa, kun muutaman pojan porukka oli tarpeen vaatiessa liitossa vaikka koko muuta maailmaa vastaan.

Tulin ylle lainaamastani Nina Junttilan väitöskirjaa koskevasta uutisesta kovin surulliseksi, koska niin monella lapsella ei ole, mitä minulla esimerkiksi neljäs- tai viidesluokkalaisena oli. Kun Läpä, Veke ja Krisu fillaroivat pitkin Pietarsaaren katuja ei kukaan meistä ollut yksin.

Millään tavalla.

Paras ja vaikuttavin lukemistani miehisen liittoutumisen teemaan pureutuvista kirjoista on Susan Faludin Stiffed – The Betrayal of Modern Man. Vuonna 1999 julkaistu liki 700-sivuinen populääritieteellinen järkäle muiden ansioidensa ohessa kertoo monet nyttemmin toistellut syyt Donald Trumpin valinnalle Yhdysvaltain presidentiksi. Jos aihepiiri kiinnostaa ja englannin kieli taittuu, niin Faludin kirja kannattaa yrittää hankkia käsiinsä.

Kuva: Wikimedia Commons

Tags: , , , , , , ,


About the Author



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to Top ↑