Sundqvistin Maailma

Published on marraskuu 3rd, 2017 | by Kristian Sundqvist

0

Elämäni presidentit Kekkosesta Barbie-Keniin

Tämä tarina ei ole egotrippi, vaan jopa kertomus tuhlatusta nuoruudesta. Ennen kaikkea se on yhden keski-ikäisen miehen kokemuspohjainen vilkaisu kummalliseen suomalaiseen insituutioon. Jos haluat hyppiä lähemmäs nykyaikaa, niin se onnistuu: kertomus on kronologinen.

Maalattiin ekaluokalla paksulle paperille lippuja liituväreillä. Toiselle puolelle tuli Suomen lippu, toiselle Norjan. Kekkonen olisi tulossa ja luokkamme vietäisiin kadunvarteen heiluttelemaan niitä lippuja. Norjan lippu oli mukana siksi, että Kekkosen vieraana oli Norjan kuningas.

En tuolloin, vuoden 1980 syksyllä, voinut tietää pääseväni tai joutuvani (koska kadunreunassa lippu kädessä iloitseminen ei ollut vapaaehtoista) todistamaan viimeistä Urho Kaleva Kekkosen koskaan isännöimää täysimittaista valtiovierailua. Ihan läheltä se Urkkia ja kuningasta kuljettanut musta limusiini – Schaumanin paperitehtaan paras edustusauto – mateli.

Ei pikkukersa onnekseen politiikasta mitään tajua, mutta vallan ja mahdin hänkin aistii. Kekkonen oli enemmän kuin ihminen, mutta sentään vähemmän kuin Jumala. Vuotta myöhemmin Kekkonen ei kyennyt kirjoittamaan omaa nimeään hänen nimissään tehtyyn eronpyyntöön, vaikka eihän tuotakaan yksityiskohtaa silloin kansalle kerrottu.

Seurasi Koivisto, jota en koskaan livenä edes nähnyt saati tavannut. Hänestä ei siis sen enempää, vaikka oli tietysti iso juttu kun kulmakarvat korvasivat kaljun luokkahuoneen seinällä. Jos oikein muistan niin presidentin mustavalkokatse valvoi oppilaita seiniltä koko ala-asteaikani, yläasteella enää ei. Ehkä siksi eräillä luokkakavereillani alkoi yläasteella mennä huonosti?

Olin jo 25-vuotias, kun minulla oli sellainen pikkuriikkinen ripsaus valtaa, että pääsin asemani puolesta pikaisesti tapaamaan tasavallan presidentin. Ahtisaari saapui Ouluun vihkimään yliopiston uuden hallintorakennuksen ja minut oli ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajan ominaisuudessa käsikirjoitettu mukaan porukkaan, joka sai pikaisesti sosialisoida presidentin kanssa. Ajattelin silloin ja ajattelen etenkin nyt, miten naurettavasti valta ja mahti – jota presidentillä ei enää tuolloin muodollisesti ollut yhtä paljon kuin edeltäjillään – saa ihmiset käyttäytymään. Suuren maakuntayliopiston rehtori, maaherra ja tukku seudun kansanedustajia liehittelivät Ahtisaarta häpeämättömästi, hyvä kun eivät polvilleen vajonneet.

Ahtisaaren kausi oli tuolloin loppupuolella ja pian koitti Halosen aika. Leikin tuolloin politiikkaa muun muassa Suomen ylioppilaskuntien liiton hallituksessa ja kuinka ollakaan päätti SYL:n entinen työntekijä Halonen kutsua liiton hallituksen ja työntekijät vierailulle Mäntyniemeen. Tai siis kaikki naispuoliset työntekijät ja naispuolisen hallituksen jäsenen.

Presidentillä on tietysti oikeus kutsua ja olla kutsumatta määräaikaisesti hallussaan olevaan edustusasuntoonsa ketä lystää ja millä perustein lystää, mutta ajattelin jo silloin, että onpa outo ämmä. Loput yksitoista vuotta ja yhdeksän kuukautta Halosen presidenttiyttä vahvistivat näkemystä. Helsinkiläiset lienevät eri mieltä, koska Halosen tai pikemminkin hänen presidenttiytensä kunniaksi on sinne nimetty jo puistokin.

Samoihin aikoihin kun jäin kutsumatta Mäntyniemeen istuin kuitenkin kokouksia hänen tulevan seuraajansa Niinistön kanssa. Edustin jonkin aikaa kokoomuksen puoluehallituksessa opiskelijaliitto Tuhatkuntaa ymmärtäen erittäin hyvin, että noissa kokouksissa pitää tuossa asemassa olla helvetin hyvä syy, jos aikoo avata suunsa. Puheenjohtaja Niinistöllä oli tuolloin pelottava, etäinen, äkäinen ja inhottava maine. Puoluehallituksen kokoukset hän näki pakottavina muodollisuuksina, joissa tarvittavat päätökset nuijitaan pikavauhtia läpi.

Noista ajoista jäi mieleen Tuhatkunnan silloisen pääsihteerin (hieno titteli toimelle, jota hoidettiin siivouskomerosta toimistoksi muutetussa tupakansavuisessa kopperossa puoluetoimiston äärimmäisessä peränurkassa) Mikko Kortelaisen kertomus siitä, miten Niinistö oli puhunut hänelle. Kortelainen oli joskus tungoksessa tallonut Niinistön varpaille, seurauksena ärähdys “mitä vittua”. Kenellekään muulle opiskelijaliittolaiselle Niinistö ei ollut tiettävästi koskaan sanonut mitään.

Kortelaisesta tuli ajallaan tasavallan presidentti Sauli Väinämö Niinistön ykkösavustaja, joten ehkä hän jo tuolloin jäi Niinistön mieleen?

Lopuksi tarina vallasta ja tyhjyydestä.

Embed from Getty Images

 

Tapasin Sauli Niinistön tähän mennessä viimeisen kerran San Marinon lämpimässä illassa 3. kesäkuuta vuonna 2011 futisympyröissä. Suomi oli juuri kaatanut isäntämaan nihkeän esityksen jälkeen 1-0 Mikael Forssellin maalilla, kyseessä oli Mixu Paatelaisen debyytti Huuhkajien peräsimessä. Matsin päätyttyä kentän laidalla seisoskeli yksinään Palloliiton puheenjohtaja ja jo tuolloin vallineen käsityksen mukaan hyvin todennäköinen seuraava tasavallan presidentti, joten päätin pikaisesti jututtaa myös Niinistön.

Niinistö oli kohtaamisen ensimmäisen parin sekunnin aikana varautunut, mutta kun kävi ilmi, että sillä kertaa olin Helsingin Sanomiin artikkelia kirjoittava toimittaja kalibroitui suhtautuminen ruumiinkieltä myöten välittömästi. Niin tietysti poliitikolla pitääkin, sanat ovat poliitikon työtä ja ehdokkaan pitää hyödyntää kaikki mahdollisuutensa saada mitä tahansa positiivista tai edes neutraalia näkyvyyttä suurissa mediumeissa.

Mutta se hetki, jolloin ehkä olisi voinut tavoittaa oikean ihmisen, leppeässä vuoriston laaksossa helpottavasta voitosta nauttineen Sauli-nimisen suomalaisten keskimääräisen eläkeiän saavuttaneen, niistä puoluejohtaja-ajoistaan mahdollisesti seestyneen herrasmiehen, oli ohi. Roolihahmo nimeltä presidenttiehdokas Sauli Niinistö luetteli näytellyn innostuneesti yleispäteviä, mutta tylsiä kommentteja – niin sanottuja nollakommentteja – joista muistaakseni tiivistin juttuun yhden vähiten tyhjän.

“Vähiten tyhjä”, siinäpä ilmaus, jota käyttääkseen on pitänyt itsekin kyynistyä politiikassa edes hiukan. Kovin tyhjältä tuntuu tämä paraikaa käynnissä oleva presidentivaalikampanjakin. Mikäpä siinä, että Niinistö valitaan heittämällä uudelleen, se on demokratiaa. Mutta kun minäkään en ollenkaan tiedä mikä hän on oikeasti miehiään, vaikka olen sentään häneen törmännyt eri ympyröissä. Asiakysymyksistä, kuten Natosta, tiedän niistäkin hänen osaltaan vain, ettei Niinistön mahdollisista todellisista kannoista ole mitään tietoa.

Suomalaiset eivät valitse Niinistössä ja Jennissä ihmisiä, vaan todellisesta merkityksestä mykkiä nukkeja, joiden kautta he saavat palvoa presidentti-instituutiota. Sauli ja Jenni ovat vapaaehtoisesti ryhtyneet tasavallan Keniksi ja Barbieksi.

Kuva: Presidentti Kekkonen Hawaijilla 1961. (Kalle Kultala, Lehtikuva)

Tags: , , , , , , , , , , , ,


About the Author



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to Top ↑