Sundqvistin Maailma Tommy Robinson

Published on marraskuu 13th, 2017 | by Kristian Sundqvist

0

Tapaamani Tommy Robinson on nationalistijohtajista oudoin

Itse asiassa Tommy Robinson ei enää ole minkään johtaja ja Tommy Robinson on taiteilijanimi, todellisuudessa kyseessä on mies nimeltä Stephen Yaxley-Lennon.

Silti ”Tommy” on uutinen vieraillessaan esimerkiksi puolalaisella nationalistisella marssilla (Suomessa sekä Yle että HS uutisoivat asiasta marssia koskevissa artikkeleissaan, Ylen uutistoimistolähde määrittää Tommyn olevan ”English Defence Leaguen entinen johtaja ja islamismin tunnettu vastustaja”). Miksi ihmeessä niin sanottu Tommy Robinson on noin tärkeä? Miksi hänen taiteilijanimensäkin hyväksytään sellaisenaan?

Kysymykseen ei ole yhtä tyydyttävää vastausta, joten ajattelin kuljettaa Asialinjan lukijat siihen vuoden 2011 maaliskuun lopun päivään, jolloin otin Tommysta tuon yllä olevan sumean valokuvan. Tarinaa siitä, muten tutustuin Tommy Robinsoniin ei voi kertoa kovin lyhyesti, jotta se olisi tosi. Jatka lukemista, niin käydään vilkaisemassa Englantia.

Asuessani kahdeksan vuoden ajan Swindonissa kävin silloin tällöin kaupungin futisylpeyden Swindon Townin koti- ja vierasotteluissakin. En ollut varsinainen fani – minun seurani on aina ja ikuisesti FF Jaro – mutta sosiaalinen mukanakannattaja kuitenkin. Yleensä yksin otteluihin lähtevänä ja oluen juontiin suuntautuneena muodostui viiteryhmäni tällaisesta porukasta ja lisäksi tunsin journalistista mielenkiintoa jalkapallohuliganismia kohtaan.

Olen usein tiivistänyt, että perinteiset brittiläiset jalkapallohuligaanit voi jakaa kahteen ryhmään: ensinnäkin niihin, joita muu yhteiskunta pitää luusereina ja halveksii ääneen sekä niihin, joita muu yhteiskunta syystäkin yleensä ääneti pelkää. Jälkimmäiset ovat raakoja ja holtittomia väkivaltarikollisia, jotka voivat impulssikontrollin pettäessä tehdä mitä hyvänsä. Nämä tyypit eivät kunnioita mitään muuta auktoriteettia kuin fyysistä voimaa tai sen uhkaa, heitä ei ole paljon eikä Swindon Townin kannattajatoiminnassa lainkaan.

Tämän tarinan ytimessä on se ensin mainittu futishuligaaniryhmä, kutsuttakoon heitä sitten luusereiksi, syrjäytyneiksi, syrjäytetyiksi, puolivaarattomiksi sekakäyttäjiksi, chaveiksi tai vaikka ajan hengessä ideologisesti työttömiksi. Tommy Robinson pyrki ja osin pääsi tämän porukan esikuvaksi ja henkiseksi johtajaksi. Nimenomaan osin, koska ei tuon ryhmän enemmistö ole koskaan kiinnostunut eikä kiinnostu politiikasta edes sellaisessa helposti pureskeltavassa muodossa, jota Tommy on tarjoillut.

Eräänä talvi-iltana vuonna 2011 Swindonin kannattajaporukat palailivat Bristolista, jossa Swindon oli ottanut vihatulta Bristol Roversilta kuokkaan 3-0. Meitä äijiä seisoskeli junan ravintolavaunun aulassa tölkit käsissä ja huomio ei voinut olla kiinnittymättä ihka-aitoon poliittiseen rekrytoijaan. Kaverin hupparin selässä luki English Defence League ja hän kertoi Swindoniin perustusta EDL:n paikallisosastosta, johon Townin reippaat kannattajat olisivat tietysti tervetulleita.

Rekryyttori oli nuori, kohtelias ja etenkin tilanne huomioiden hämmästyttävän korrekti:

Ei, ei missään nimessä pitäisi uskoa median valheita siitä, että EDL olisi rasististinen järjestö. EDL:ssä toimii juutalaisia ja mustaihoisiakin. EDL ei vastusta islamia ja EDL kannattaa uskonnonvapautta ja kaikkia muitakin länsimaisen yhteiskunnan vapauksia, mutta vastustaa islamisaatiota, koska islamisaatio uhkaa näitä vapauksia. Natsismia EDL ei missään muodossa suvaitse.

Tämän kaiken sai kuulla erikseen kysymättä ja tavalla, joka vihjaisi puhujan toistaneen viestinsä hyvin monta kertaa. Mitä EDL sitten kannatti? Ylle tiivistetyllä viestillä ei tappiosta kyrpiintyneitä, uutta nousuhumalaa tavoittelevia kasuaali- tai Lonsdale-linjankaan faneja kiihotettaisi poliittiseen yhdistystoimintaan ainakaan niin, että aate innostaisi vielä seuraavana aamuna.

Tulihan sitä radikaalia konkretiaakin: EDL on katuliike, joka ei usko parlamentarismiin. EDL edellyttää, että vapaita työpaikkoja on tarjottava ensisijaisesti englantilaisille. EDL katsoo, että BBC on valtaeliitin työkalu kansan huijaamiseen.

Tiesin ennalta, että näiden viestien takana oli itseään Tommy Robinsoniksi kutsuva mies tai Tommy Robinsoniksi itseään kutsuvaan mieheen teesit kaduilla ja pubeissa olivat alkaneet henkilöityä. EDL:n johtaja, jota ei mikään kokous ollut valinnut, vaan joka katsoi hallitsevansa järjestöä suoraan kaduilta, pubeista ja katsomoista saamallaan luottamuksella. Mies, joka oli ottanut katunimensä kotikaupunkinsa Lutonin futishistorian legendaarisimmalta huligaanilta. Mies joka väitti yhdistäneensä Englannin jalkapallohuligaanit yhden sateenvarjon alle mielenosoittamaan, kuten kuvassa alla.

Embed from Getty Images

“Olemme tehneet sen, mihin valtaapitävät eivät kyenneet, vaikka vuosikymmeniä yrittivät. Olemme lopettaneet faniryhmittymien keskinäisen vihanpidon”, uskotteli Tommy, kun häntä myöhemmin keväällä HS:lle haastattelin.

Päätin Bristolista palattuani tarttua asiaan ammatillisesti: tuhansia miehiä katumarsseilleen kerännyt EDL alkoi olla kiinnostava ilmiö yleisemmikin ja jalkapallohuliganismin saralla se sitä oli takuulla. Tommy Robinson oli julistanut, ettei enää anna haastatteluita kuin luotetuille tahoille koska ei luota “korruptoituneeseen” valtamediaan, mutta helposti silti järjestyi paitsi haastattelu niin kokonainen päivä Lutonissa EDL:n johdon eli käytännössä Tommyn vieraana. Tässä yksi Tommy Robinsonin pysyvistä kikoista: hän julistaa valtamedian mädännäisyyttä, mutta oli valmis kuluttamaan paljon aikaa jopa itselleen yhdentekevän ulkomaisen pikkumaan sanomalehden haastattelun toteuttamiseksi.

Aikaa Tommylla toisaalta oli. Myyttinen EDL-johtaja vietti päiviään puolisonsa rusketussalongissa maleksien, Lutonin kaduilla henkivartijakseen kutsumansa kaverin kera tallustellen ja pikkupoikien ihailusta nauttien. Pubeissa tuoppeja kumoten, löysäillen.

“Media ja poliittinen eliitti on mustamaalannut minut niin, että on käytännössä mahdotonta saada töitä. Mikään puolue ei aja kaltaisteni työväenluokkaisten miesten asiaa, päinvastoin meitä aletaan mustamaalata heti jos alamme itse pitää meteliä”, Tommy sanoi.

Meteliä. Sitä Stephen Yaxley-Lennon oli pitänyt ainakin siitä saakka, kun omaksui Tommy Robinson-identiteetin. Lisäksi Stephen/Tommy alkoi jossain vaiheessa käydä kirjastossa tai niin hän ainakin väitti. Merkittävä väite, koska minkäänlainen lukeneisuus on Tommyn edustamassa ja tavoittelemassa viiteryhmässä ehdoton poikkeavuus ja hyvin potentiaalisesti negatiivinen sellainen. Tommy tiputteli työväenluokkaisen puheenpartensa sekaan joitain sanoja, jotka ovat tuttuja Timesin, Telegraphin tai EDL-porukoiden suurimman painetun vihollisen eli Guardianin lukijoille ja sellaisina perinteisesti kiviä luokkayhteiskuntaan sisäänrakennetuissa muureissa.

Aloin ymmärtää myytin rakennuspalikat. Äärimmäinen alemman työväenluokan identiteetti vahvistettuna jalkapallohuliganismin top boy -statuksella, niinpä jonkinlainen kirjastolukeneisuus ei olekaan heikkous, vaan vahvuuden ja älyn merkki, osoitus kyvystä taistella vihollisia vastaan heidän omilla aseillaan!

Silti tuntui hämmästyttävältä, että tuhannet miehet olivat valmiita marssimaan Tommyn kaltaisen tyypin perässä kadulla minkään asian puolesta tai mitään vastaan. Ei Tommysta mitään valtavaa karismaa säteile keskustelukumppanina saati ruudun kautta. Värikäs rikoshistoria talousrikoksineen, luovine julkisuustempauksineen ja mediamokineen on listattu Tommyn Wiki-artikkeliin eivätkä nekään mairittele. Perustamansa EDL:n Tommy myöhemmin jätti, koska katsoi sinne soluttautuneen uusnatsistisia voimia.

Jätän yhteiskuntatieteijöiden ja historioitsijoiden tutkittavaksi, miksi niinkin moni mies seurasi Tommya. Ehkä he olisivat seuranneet miltei ketä tahansa, joka olisi alkanut järjestää marsseja, joilla nämä miehet saivat ympäröivälle yhteiskunnalle muistuttaa olevansa olemassa?

Onko Tommy Robinson eli Stephen Yaxley-Lennon uusnatsi? Ei. Fasisti? Tavallaan ja tarpeen tullen, riippuu määritelmän tiukkuudesta. Opportunisti? Aivan varmasti. Huijari? Jos kannattaa. Vaarallinen? Ei laajemmassa kuvassa ainakaan, jos yhteiskuntailmapiirissä ei ole suurta tilausta Tommyn kaltaisille tyypeille.

Embed from Getty Images

Jäljelle jää kysymys siitä, miksi ihmeessä on uutisarvoista, että Tommy Robinson osallistuu jollekin marssille Puolassa. Miksei Tommy ole unohtunut jonnekin has been-wannabe -nationalistijohtajien kuun pimeälle puolelle vaan nousee silloin tällöin yhä esille uutisissa jopa UK:n ulkopuolella? Saarivaltakunnassa hän pullahtelee kuin korkki otsikoihin esimerkiksi riidellessään Piers Morganin kanssa.

Syy ei ole niinkään – jos lainkaan – mediassa vaan siinä, että UK:ssa ei tuon kummoisempaa nationalistien johtohahmoa taida edelleenkään olla äärimmäisen marginaalisia natsiporukoita lukuun ottamatta. Tommy Robinson on Euroopan takuulla oudoin (ääri)kansallismielinen johtaja, koska hänellä ei ole asemaa missään järjestössä eikä tiettävästi enää montaa seuraajaakaan.

Olenko englantilaista nationalistista liikehdintää – etenkin niiltä osin kuin se sivuaa jalkapallohuliganismia – joskus läheltäkin seuranneena oppinut mistään mitään? Onko ymmärrykseni lisääntynyt? Mikä on Tommy Robinson -performanssin idea, todellinen sisältö ja merkitys?

En usko, että alkuperäisen EDL:n kaltaisen järjestön syntyä tai perustajansa Stephen Yaxley-Lennonin kaltaisen hahmon nousua taiteilijanimellä parrasvaloihin olisi voinut tapahtua missään muualla kuin Englannissa. Näitä ilmiöitä ei voi uskottavasti niputtaa minkään kansainvälisen sateenvarjon alle. “Islamisaatiota” tietysti vastustetaan muuallakin, mutta muilta osin kyse on nimenomaan englantilaisen luokkayhteiskunnan hieman (mutta ei liiaksi siinä mielessä että Tommy ei kelpaisi medialle) epämukavasta sivutuotteesta.

Tommy Robinson ei ole mikään mörkö tai ainakaan enää edes uhka. Häntä kun voi turvallisesti ja monella tapaa perustellustikin ylenkatsoa.

Pääkuva: Kristian Sundqvistin arkisto

Tags: , , , , ,


About the Author



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to Top ↑