Sundqvistin Maailma Gandalf

Published on marraskuu 23rd, 2017 | by Kristian Sundqvist

0

Örkit hyviksiä – Sormusten herran venäläinen apokryfiversio kiehtoo

Pistäytykäämme ensin viime vuosisadan Euroopan synkässä historiassa. Totalitääristen järjestelmien pahimpiin vihollisiin kuuluvat kirjat, siksi niitä muun muassa Neuvostoliitossa kiellettiin mitä oudoimmin perustein.

Bolshevismille uhaksi arvioitiin jopa J.R.R. Tolkienin fantasiat Keski-Maasta, jonka tapahtumat eivät kirjailijan itsensä mukaan mitenkään peilautuneet tosiolevaisesta. Neuvostoliiton sensorit eivät uskoneet Keski-Maan tarinoiden kasvaneen irrallaan meidän maailmamme mahtavien edesottamuksista, niinpä Taru sormusten Herrasta ja siinä sivussa koko Tolkienin tuotanto oli parasta kieltää.

Sormusten herrasta tuli osa salattua samizdat-kirjallisuutta, jota neuvostoliittolaiset intellektuellit kierrättivät kädestä käteen usein pienissä osissa ja amatöörimäisesti käännettynä. Koska kaikki kielletty kiinnostaa (jopa maassa, jossa kielletyt kirjat saattoivat viedä ihmisen Siperian orjaleirien helvettiin) niin Neuvostoliittoon kasvoi Tolkien-fanien sukupolvia, joiden parissa tuon piippusuisen professorin tarinat kiersivät painetun sanan puutteessa jopa suullisena perintönä. Innokkaimmat ryhtyivät itse kirjoittamaan uusia tarinoita Tolkienin maailmaan.

Tällaisessa todellisuudessa kasvoi eräs Kirill Jeskov, moskovalainen intellektuelli sanan kaikissa merkityksissä. Vuonna 1956 syntynyt Jeskov on arvostettu paleontologi (en tunne alaa, mutta yli sata tieteellistä julkaisua kertovat jotain) ja siinä sivussa muun muassa kirjallisuuden innokas harrastaja ja sivutoiminen kirjailija. Tohtori Jeskovin lukeneisuudesta, intelligenssistä ja angolasaksisen kirjallisuusperinnön tuntemuksesta käyköön esimerkkinä essee, jossa hän käsittelee kirjoituksemme aihetta: How and why I wrote an apocryphal treatment of The Lord of the Rings.

Jeskovin 140 000-sanainen romaani, jonka nimi kääntyisi Kersti Juvan Sormusten herra-käännöksen ratkaisuja mukaillen tässä kömpelösti Viimeiseksi sormuksen viejäksi (eng. The Last Ring-bearer, venäläinen alkuteos Еврей без ярлыков), tosiaan on kirjailijan itsensä mukaan apokryfinen eli vallitsevan oppirakennelman vastainen teos, ei jatko-osa. Kirja on julkaistu vuonna 1999, mutta edustaa yllä kuvattua neuvostoaikaista kirjallista perinnettä, jossa kuka tahansa saattoi – jos uskalsi – kirjoittaa Keski-maahan omia kertomuksiaan.

Kirjailija lähestyy Sormusten herran tapahtumia eli lähinnä Sormuksen sotaa ja kolmannen ajan loppua (jos et tunne Tarua sormusten herrasta olet valitettavasti eksynyt väärään esseeseen) sen toisen osapuolen eli Mordorin joukkojen näkökulmasta. Eli kyllä, tässä kirjassa örkit ovat jos eivät hyviä niin eivät ainakaan sen pahempia kuin me ihmiset, esimerkiksi Gandalf taas on kylmäsieluinen ja takaperoinen sotaherra, jolle kelpaa vain vihollisen totaalinen tuho, meidän aikamme kielellä kansanmurha.

Moralistista hömppää, huomionhakua tai turhanaikaista fan fictionia?

Esimerkiksi Guardian on aikojen saatossa huomioinut teoksen jopa kutsuen sitä hitiksi. Romaanista on verkossa julkaistu laadukas englanninkielinen käännös, jonka painamisen Tolkienin edunvalvojat yhä estävät. Samizdat-perinteestä ponnistavien venäläisten Keski-maa-tekstien joukossa Eskovin teos on ainoa, joka on jossain määrin lyönyt läpi läntisten Tolkien-harrastajien tietoisuuteen. Tässä yksi asiantunteva ja ajatuksia herättävä arvostelu.

Niin, mitäpä kaltaiseni amatööritolkienisti saattoi tällaiselle kirjalle tehdä paitsi lukea sen ja urakan jälkeen kirjoittaa aiheesta rakkaalle Asialinjalle? Pienen verkkolehtemme historian ylivoimaisesti luetuin artikkeli käsitteli Sormusten herran julkaisematta jäänyttä alkuperäistä loppua, joten aihepiiri kiinnostaa. Tiedostan samalla, että tässä esseessä aletaan olla hardcore-harrastajien alueella, jolla kaikki Tolkienin tuotannon fanit eivät enää viihdy. Mikä oikeus jollain moskovalaisella paleontologilla on ollut sorkkia professori Tolkienin ihanaa maailmaa?

Ajattelevan, sivistyneen ihmisen oikeus. Viimeinen sormuksen viejä on klassista venäläistä kirjallisuusperinnettä edustava (modernistinen ilmaisu loistaa poissaolollaan) ja niin sanoaksemme oikean romaanin kirjalliset mitat heittämällä täyttävä teos, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Epäkaupalliseksi tuotannoksi alun alkaen tarkoittamansa kirjan kohdeyleisöksi Jeskov määritti omat tuttavansa. Kiehtovaa, kiehtovaa!

Moraliteetin taakalta Viimeinen sormuksen viejä ei kuitenkaan voi välttyä. Tolkienin maailman mustavalkoinen äärimmäisen hyvän ja totaalisen pahan asetelma on niin helppo maali, että sitä kohtaan hyökkääminen tuntuu liian helpolta. Vai onko niin?

Keski-Maassa ja jo aikana ennen Keski-Maata (Melkorin lankeaminen) kun on paljon hyvää, joka syöksyy pahaan. Teema toistuu Sormusten herrassakin vaihtelevin tasoin Smeagol-Klonkusta Sarumaniin. Kaikki hyväksi syntynyt – kuten Sauron – voi muuttua pahaksi, mutta silti hänelle usein tarjoutuu mahdollisuus katua ja palata hyvyyteen.

Pahaksi syntynyt sen sijaan pysyy ikuisesti pahana, hänellä ei ole mahdollisuutta pelastukseen. Örkit ovat iljettävää massaa, jota esimerkiksi Gimli ja Legolas teurastavat hauskana kilpailuna uhreista tarkkaa lukua pitäen. Edes kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuutta Tolkien ei näille onnettomille tarjoa toisin kuin muille roduilleen (ihmisistä Tolkien kiinnostavasti kirjoitti, että ”kukaan ei tiedä minne he menevät” kuoltuaan).

Örkkien ja esimerkiksi vuorenpeikkojen absoluuttiselle pahuudelle löytyy Tolkienin maailmassa teologinen perustelu, joka on melkein kaiken velkaa Raamatulle ja ylipäätään kristilliselle perinteelle sekä sen innoittamana syntyneelle maailmankirjallisuudelle, John Miltonin Kadotettu paratiisi kai etunenässä. Örkkejä ja kumppaneita ei ole luotu, vaan he eli pikemminkin ne ovat irvikuvia todellisesta luomistyöstä. Örkkirotu edustaa kidutuksen ja taikuuden keinoin aikaansaatua hirviömäistä jalostusmuotoa haltioista ja peikot enteistä. Yksilöinä ne ovat syntyessään peruuttamattomasti pilalla eli luoja-Iluvatarin kansojen silmillä katsoen kelpaavat vain tapettaviksi.

Tähän päätelmään olen päätynyt ihan itse, mutta eiköhän joku muukin ole samaa pohtinut. Tolkien-vainaan tunnustama syvä kristillinen vakaumus kun on kaikkien harrastajien tiedossa ja Kadotettu paratiisi -yhteydellä puolestaan jopa markkinoidaan Silmarillionia. Melkor-Morgoth ja hänen seuraajansa Sauron ovat Tolkienin maailman langenneita enkeleitä, jotka eivät kykene itse luomaan, vain pilaamaan. Tästä seuraa, että pilattuina syntyneillä ei ole sielua eikä siten mitään henkistä tai hengellistä arvoa.

Asioiden näin ollessa ei tohtori Jeskovin moraliteetti kanna; Tolkienin maailman peruuttamattomasti pahat olennot ovat kyseisen fantasiamaailman sisäisen logiikan mukaan perusteltavissa. Palaamme otsikon kysymykseen siitä, miksi Viimeinen sormuksen viejä on tärkeä kirja.

Yksinkertaisesti siksi, että se on juupelin rikasta ja ajatuksia herättävää luettavaa, joka aivan varmasti sisältää paljon enemmän täkyjä ja piiloviittauksia kuin itse pystyin huomaamaan! Sekä siksi, että Viimeinen sormuksen viejä muistuttaa – olivat Tolkienin oikeuksienhaltijat mitä mieltä hyvänsä – siitä, että professorin luoma maailma jo on tämän meidän maailmamme lukevien ja kirjoittavien ihmisten yhteistä omaisuutta.

Entäpä jos Numenoria ei ollutkaan tai tuo Keski-Maan ihmisten ylevimmän kansan tarunhohtoisen historian upein ja mahtavin valtakunta olikin todellisuudessa hyvin paljon mitättömämpi? Kuulostaako tutulta? Yksi jos toinen meidän maailmamme kansa on mielellään keksinyt itselleen myyttisiä, romanttisia historioita. Suomessakin tätä harrastettiin etenkin 1800-luvun loppu- ja viime vuosisadan alkupuolella.

Ja niin edelleen. Professori Tolkien vannoi kirjoittavansa ilman allegorioita, mutta tohtori Jeskovin teos on niitä täynnä. Toisaalta kirjan voi lukea pelkkänä kertomuksellisena voimannäyttönä, jos kestää Jeskovin tyylin, krhm, venäläisyyden. Sormusten herran lineaarinen proosa on hyvin helppoa luettavaa Jeskoviin verrattuna.

Kiinni tähän toisaalta jää alusta saakka, joten hyvät naiset ja herrat, Viimeinen sormuksen viejä (Kirill Jeskov 1999), 1. luvun kaksi ensimmäistä sivua (Israel Markovin englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Kristian Sundqvist). Koko kirja ladattavissa ei-kaupalliseen tarkoitukseen PDF-muodossa täältä.

MORDOR, HUTEL-HARAN HIEKKA-AAVIKKO. 4. HUHTIKUUTA VUONNA 3019 KOLMATTA AIKAA

Saattaako olla näkyä sen kauniimpaa kuin aavikon auringonlasku, kun päiväistä poltettaan häpeävä aurinko maalaa maiseman puhtaudessaan niin ihanilla, pehmeillä väreillä? Lukemattomat purppuran sävyt taikovat dyynit lumotuksi mereksi – tuota hetkeä älä hukkaa, koska se ei aivan samanlaisena palaa enää koskaan. Äläkä viimeistä silmänräpäystä ennen auringon nousua taivaanrantaan; säteet tervehtivät kuunvaloa kukkuloiden laella leikissä, jonka on määrä jäädä iäti salatuksi niiltä, jotka paremmin viihtyvät päivän paljaassa kirkkaudessa. Oi tuota ikuisesti toistuvaa tragediaa, kun illalla valtaansa palanneet tähdet väistyvät hiekan pronssiseksi tuleksi muuttavien tunteettomien säteiden tieltä!

Keskiyön hetkellä kaksi miestä hiipi harmaina varjoina dyynien lomassa. Heidän etäisyytensä oli juuri sellainen kuin kenttäohjesääntö moiselle tilanteelle edellytti. Toisaalta sääntöjen mukaan olisi raskaimman varustekuorman tullut olla taaemmaisella sotilaalla, ei tiedustelijalla. Heillä oli hyvät syynsä rikkoa sääntöä; jälkimmäinen sotilas ontui ja hänen liikkeensä säteilivät voimattomuutta. Kapeat, terävänenäiset kasvot – selvästi umbarilaiset – olivat hien peitossa. Tiedustelija sen sijaan oli ulkonäöltään tyypillinen ”orocuen”, lyhytrakenteinen ja leveäkasvoinen. Örkki, kuten westernessensukuisten ihmislasten äidit jälkeläisiään pelottelivat. Hän liikkui äänettömästi, säästäväisesti ja tarkasti kuin saaliin vainuava peto. Hyvän villaviittansa hän oli lainannut haavoittuneelle toverilleen jättäen itselleen sotasaaliiksi saadun, aavikolla tarpeettoman haltiaviitan.

Luihin ja ytimiin käyvä aavikon kylmyys ei orocuenia huolettanut, vaan muut asiat. Hän kuunteli yötä irvistäen joka kerta, kun perässään kulkeva astui epävarmasti rapistellen. Mutta eivät kai he sentään täällä törmäisi haltioiden partioon? Yhtä kaikki ei kersantti Tzerlag koskaan luottanut sattumaan, Cirith Ungolin erikoispartioiden upseerit eivät yksinkertaisesti toimineet sillä tavalla. Kuten hän aina oli tavannut alokkailleen tolkuttaa: ”ohjesäännön jokainen pilkku ja piste on kirjoitettu omapäisten ja huolimattomien verellä!” Niinpä Tzerlag oli oman komentonsa alta menettänyt vain kaksi miestä koko kolmevuotisen sodan aikana. Tästä hän oli oikeastaan ylpeämpi kuin korkeasta kunniamerkistään, Silmän mitalista, jonka eteläisen armeijakunnan komentaja oli Tzerlagin rintapanssariin kiinnittänyt. Niinpä nytkin, kotona Mordorissa, hän toimi kuin olisi pitkällä ryöstöretkellä Rohanin tasangoilla. Tai mikä koti tämä Mordor enää oikeastaan oli?

Uusi ääni takaa, huokauksen ja valituksen välimuoto. Tzerlag pudotti – äänettömästi – raskaan reppunsa ja juoksi kumppaninsa luokse pitkin loikin. Juuri ja juuri hän ehti ottaa miehestä kiinni, ennen kuin tämä olisi lyönyt päänsä kiveen. Ääneti manaten orocuen katsoi, kuinka mies taisteli tajuttomuutta vastaan. Onpa minulla tässä taistelutoveri, hän tuumi. Tzerlag ojensi kenttäpullonsa miehen huulille.

”Ottakaa tästä herra. Tuntuuko taas pahemmalta?”
Mies yritti juoda, mutta vesi aikaansai kramppeja ja tuskallista, pelottavan äänekästä kakomista.
”Anteeksi kersantti. Se oli tuhlattua vettä.”
”Älkää te siitä murehtiko, keräysjärjestelmän allas on aivan lähellä. Miksi te tiedemiehet sitä vettä kutsuttekaan?”
”Adiabaattiseksi”, mies vastasi
”Kun saa elää niin oppii, kaikenlaista. Vesi ei siis ole huolemme, mutta jalkanne ei enää kestä kävelyä?”
”Niinpä. Kersantti, kuulkaa. Jättäkää minut tänne ja jatkakaa omien joukkojenne luokse. Sehän on aivan lähellä, mitä, pari-kolmekymmentä kilometriä? Palaatte sitten myöhemmin takaisin. Jos nyt törmäämme haltioiden partioon niin se on tuhomme, ei minusta ole taistelussa mitään hyötyä.”
Tzerlag puntaroi ajatusta hetken ja piirsi samalla tiedostamattaan hiekkaan Silmän. Hän havahtui, pyyhki piirroksen ja teki päätöksensä.
”Teemme päiväleirin tuon läheisen dyynin taakse. Selviättekö sinne saakka?”
”Kuulkaas nyt, kersantti…”
”Hiljaa! Anteeksi vain, mutten ole pikkulapsi. Jos jätän teidät tänne ja haltiat nappaavat teidät, niin varttitunnissa he ovat puristaneet teistä kaiken tiedon: paljonko meillä on miehiä leirissä, minne minä olen tarkalleen ottaen matkalla, kaiken. Arvostan omaa nahkaani sen verran paljon, että ota riskiä. Kykenettekö kävelemään sataviisikymmentä askelta?”

Mies ontui kuin ontuikin perille, jokainen askel kuin lyijypuntin nosto. Viime metreillä hän horjahti, antoi ylen ja jäi puoliksi tiedottomana makaamaan. Orocuen kaivoi hiekkaan syvän kuopan nopeasti kuin myyrä, sieltä heitä ei helposti huomattaisi. Hän johdatti miehen kuoppaan ja käpertyi tämän viereen. Verenpunainen kuu oli noussut, valoa riitti.

Mies havahtui tutkimaan haavaansa. Se ei itsessään ollut vaarallinen, pintanaarmu oikeastaan. Mutta se oli hyvin arka eikä arpeutunut ollenkaan; haltiat olivat kuten tavallista käyttäneet myrkkynuolia. Tuona kauheana päivänä hän, lääkintäupseeri, oli käyttänyt kaiken vastamyrkkynsä haavoittuneita pelastaakseen eikä se ollut riittänyt. Ei likimainkaan. Tzerlag pelasti hänet taistelukentän lähimaastosta, ei kaukaa Osgiliathin risteyksestä. He olivat piilotelleet viisi päivää kaatuneen tammen alla, kunnes miehen tajunta suostui kunnolla palaamaan. Imlad Morgulin oudonmakuista vettä juoden hän oli kuunnellut Tzerlagin kertomuksia suuresta tappiosta: eteläisen armeijakunnan rippeet olivat antautuneet Morgulin solan suulla ja haltiat sekä gondorilaiset olivat ajaneet näitä kuin karjaa Anduinin yli, oli ollut kaaosta, kuolemaa, oli ollut järkensä menettänyt mahtava mumak tallomassa kaikkea alleen, kauhua. Ei muuta toivoa kuin yrittää paeta kotiin, Mordoriin.

Jälkihuomautus: Taikuuden ja menneisyyden maailmaa Viimeisessä sormuksen viejässä edustava Gandalf spekuloi kirjassa, että jos tieteellisesti ja teknologisesti edistynyttä Mordoria (Sauronin valtakunta on tässä kirjassa oppimisen kehto ja Barad-durin akatemiassa on tehty yhä uusia luonnontieteellisiä edistysaskeleita) ei tuhota, niin mordorilaiset aikanaan kehittävät hirveän tuhoaseen. Hmmm, Asialinjalla tällaisestakin on joskus spekuloitu…

Kaikki Asialinjan Sormusten herra -aiheiset artikkelit löydät täällä.

Artikkelikuva: Viimeisen sormuksen viejän fanitaidetta, tekijänä nimimerkki Kevie Metal ja kuva julkaistaan Israel Markovin promotoimana.

Tags: , , , , , , ,


About the Author



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to Top ↑