Sundqvistin Maailma

Published on joulukuu 11th, 2017 | by Kristian Sundqvist

0

Koirasaatio on tosiasia – mutta mistä se kertoo?

Meillä on lapinkoira eli tarkemmin ottaen suomenlapinkoira (kuvassa). Ja sekarotuinen mäyräkoira, tällainenkin on mahdollista kun äiskä on oikea mäyris ja iskä kääpiömallia. Tuossa ne maata röhnöttävät tyytyväisinä ja mitään pyytämättä. Näin ei ole aina, eikä kuulukaan olla.

Koirien määrä lisääntyy Suomessa päätähuimaavaa tahtia, vain viidessä vuodessa kokonaismäärä on kasvanut kolmanneksella ollen nyt yli 800 000. Missään muussa maassa ei tiettävästi ole suhteessa yhtä paljon koiria kuin Suomessa (nämä lukemat olen poiminut Roman Schatzin tuoreehkosta kolumnista, luottakaamme että Roman on käyttänyt uskottavia lähteitä).

Joka tapauksessa Suomen, noh, koiraantuminen on valtava megatrendi. Pitäisiköhän huolestuneiden kansalaisten olla islamisaation sijaan varuillaan koirasaation varalta, koiria kun syntyy Suomeen jo enemmän kuin ihmisiä ja koirien määrä ylittää tätä vauhtia ihmisten määrän jo vuoden 2040 tienoilla!

Leikki sikseen: koirabuumi nimittäin on hyvin merkittävä yhteiskunnallinen ilmiö semminkin kun se osuu yksiin historiallisen alas painuneiden syntyvyyslukemien kanssa. Aloitetaan tästä: korvataanko nyky-Suomessa oikeasti lasten hankkiminen tai saaminen – kuinka vain – koirilla?

Ekologisessa mielessä on jokainen tällainen ratkaisu hyvä teko, koska koiran hiilijalanjälki ja muut ekologiset haittajäljet ovat aivan mitättömiä länsimaassa elämänsä elävään ihmiseen verrattuna. Jos Suomessa olisi ekologinen puolue voisi se perustellusti ryhtyä kampanjoimaan “jätä lapsi hankkimatta, hanki mieluummin vaikka koira” -linjoilla.

En kuitenkaan usko enkä koirien itsensä kannalta edes toivo, että niitä juuri otetaan lasten korvikkeeksi. Koira on koira ja ihmislapsi ihmislapsi, mikäli ihmisellä menee näin yksinkertainen tosiasia sekaisin on suotavaa, ettei hänellä ole vastuullaan kumpiakaan. Mutta mistä tarpeesta tai kaipuusta tai pyrkimyksestä huikea koirabuumi kertoo?

Jos olet jaksanut lukea tänne saakka, niin toivottavasti kestät, mitä tuleman pitää. Nyt on nimittäin luvassa yhteiskunnallista sekä ajankuvallista settiä.

Kuluvan vuosikymmenen ylivoimaisesti suurin länsimaisen ihmisen elämään osunut mullistus on älypuhelimen paaluttuminen jokamiehen ja -naisen kehonjatkeeksi. Elämme tuon räpellysvehkeen tarjoamassa loputtomassa nopean ärsykkeen virrassa virtaa näennäisesti halliten. Luurin takana olisi jos ei kaikki maailman tieto ja sivistys niin ainakin riittävästi tuhatta peräkkäistä elämää varten, silti valtaosa käytöstä on pikaista pintaviihdettä.

Entä muu yhteiskunta? Kaupungistuminen kiskoo ihmisiä yhä kauemmas luonnosta ja eläimistä. Yhteiskunnallinen keskustelu taas on yhä pinnallisempaa ja kuka terve ihminen ihan oikeasti jaksaa sitä identiteettipoliittista paskaa: Suomen satavuotisjuhlien päätähtiä tässä valossa olivat natsit ja alpakat, isossa kuvassa tärkein juttu tietysti oli Minttu Räikkösen puku. Näitä satavuotiaan Suomen superuutisia kuului tietysti seurata siitä räpellyslaitteesta niin elävänä kuvana kuin huonosti kirjoitettuina tuhannen merkin uutisjutturääpäisyinä.

No joo, toivottavasti kukaan ei hanki koiraa myöskään siksi, että median natsialpakkamintturäikköstodellisuus vituttaa, mutta saatko kiinni ajatuksestani: postmoderni yhteiskuntamme alkaa monella tapaa olla niin vieraannuttava, että elävästä, olevasta ja tuntevasta olennosta huolehtiminen tuntuu paljon mielekkämmältä.

Schopenhaueria mukaillen koira on tosi, vaikka sellaisen omistamisessa ei puhtaasti utilitaristisessa mielessä järkeä olisikaan. Lapinkoira luonnossa juoksemassa – kuten eilen iltapäivällä, voi että meillä oli hauskaa – pesee ihmisen mieltä ja jopa sielua aidolla innostuksellaan. Lisäksi me olemme yhtä, koiralla ja minulla on sama esi-isä, kun sukupuussa riittävän kauas mennään.

Jokainen hetki jonka käytämme koiraa ulkoiluttaen, sitä rapsuttaen tai vaikkapa ulostetta sen rehevistä perskarvoista suihkua käyttäen pesten (lapinkoira tarjoaa monenlaista aktiviteettia vaikka koko perheelle) on potentiaalisesti pois negatiivisemmista ärsykkeistä. Lisäksi koira on mitä mainiointa seuraa älyllisesti ja mielenrauhallisesti palkitsevissa aktiviteeteissa, kuten kirjan lukemisessa tai musiikin kuuntelussa.

Onko koirien määrän räjähdysmäinen kasvu suorastaan hätähuuto rauhallisemman, hidastempoisemman ja todemman todellisuuden puolesta? Mitä aiheeseen sanovat lapinkoira Nasti, 9, sekä hänen kaksivuotias hybridimäyräkoirakaverinsa Piispa?

Eivät mitään, koska ovat koiria. Meidän ihmisten kannattaa näinkin syvällisiä asioita pohtia. Seurakoirien määrä kun lisääntyy tahdilla, jonka täytyy olla indikaatio jostain.

Miten suomalaissyntyinen lapinkoira viihtyy maahanmuuttajana täällä Maltalla, jossa ulkolämpötila voi kesällä olla 40 ja sisälämpötila nousi heinäkuussa osassa taloa lähelle 50:tä astetta? Hyvin, kun trimmattiin kesäturkki malliin millisiili. Nyt talvella Nasti sanomattomasti nauttii viidentoista asteen sisälämmöistä ja kivilattioista ja turkki saa kasvaa kaikessa rauhassa.

Kuva: Kristian Sundqvist

Tags: , , , ,


About the Author



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to Top ↑