Brittifutista Fred Perry

Published on tammikuu 8th, 2018 | by Kristian Sundqvist

0

Jalkapallofanien kasuaalikulttuuri alkaa olla keski-ikäisten juttu

Siis juuri tällaisten viittäkymppiä lähestyvien miesten: minullakin on vaatekaapeissa Henry Lloydia, Lyle&Scottia, Ben Shermania, Sergio Tacchinia sekä Lacostea. Ja tietysti Fred Perry-verkkatakki. Stone Islandia tosin ei ole eikä tule.

Mitä järkeä suomalaisena miehenä ylipäätään on jotenkin puolivillaisesti hengata mukana 1970- ja 80-lukujen brittiläisessä alakulttuurissa, joka on aikoja sitten läpikaupallistunut ja muuttunut itsensä parodiaksi? Kaiken lisäksi muutin Englannista pois jo runsaat viisi vuotta sitten, joten maahanmuuttajan omaehtoisena kotoutumisapunakaan nuo kuteet ja niiden edustama kulttuuri eivät enää toimi.

Ai niin. Jos et ole alkuunkaan kartalla, mistä nyt puhutaan, niin hyvin lyhyt tiivistelmä löytyy Wikipediasta, paljon pitempi ansiokas artikkeli kasuaalikulttuurin nykytilasta ja -merkityksestä vaikkapa Viceltä.

Arkailin aiheeseen tarttumista, koska minulta eikä tietääkseni muiltakaan löydy yksiselitteisiä vastauksia tämän kulttuurin käsittämättömään elinvoimaisuuteen. Okei, nuorten keskuudessa casual ei ole enää kova juttu tai kulttuuri on jo muuntautunut tunnistamattomaan muotoon? On vaikea hahmottaa, millaisille kohdeyleisöille alan vaatemainoslehti Realclobber.com on suunnattu, mutta jopa Fjällräven näyttää ostaneen näkyvyyttä. Siis Fjällräven, mitä helvettiä? Sitä, että kannattaa yrittää tuoda itseään tykö kasuaaliskeneen.

Tämän artikkelin perustelee havainto siitä, että kasuaalikulttuuriin liitetyt kuteet ovat jollain tapaa tiedostetusti pidettyinä yllättävän yleisiä jopa Suomessa. Aihetta on Asialinjalla sivuttu, kun käsittelimme maamme futiskatsomoissa tuoksuvia kauniita miehiä.

Kasuaalikulttuurissa on kaukainen ripaus vaaraa, vapautta, myyttistä ja läpeensä romantisoitua väkivallan ilmentymää, heimoutumista, miehisyyttä. Kuin moottoripyörässä sillä erotuksella, että vaatekappaleen saa Stockalta satasella (hulluilla päivillä halvemmalla) eikä sille tarvitse ostaa vakuutusta. Born to be wild niin pienessä mittakaavassa kuin mahdollista, mutta kuitenkin.

Ja paljonko vaihtoehtoja keski-ikäiselle suomalaismiehelle on tarjolla, jos hän haluaa kuulua johonkin pukeutumisen kautta itseään määrittelevään alakulttuuriin? Periaatteessa vaikka kuinka monia, mutta kumiasussa tai old school-punkkarin vermeissä ja tukassa julkisesti liikkuminen tuo sosiaalisia haasteita. Henri Lloydin pikeepaidassa ja valkoisissa Adidas Originals -tennareissa sen sijaan voi olla vähän (ihan vähän) salaa villi.

Kasuaalikulttuurin poliittinen epäkorrektius ja vastakulttuuriluonne pohjaavat tasan tarkkaan siihen, että se ihannoi väkivaltaa. Väkivalta taas ei ole valtakulttuurinäkökulmasta OK eikä kivaa eikä kuulukaan olla. Niinpä muutama kulmakarva taannoin kohosi, kun silloinen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki jopa edusti siinä kasuaalikuteiden johtavassa mättömerkissä eli Stone Islandissa. Stonie on on Stonie eikä sitä kanneta vahingossa, ei ainakaan jos kantaja on kulttuurissa sisällä ja kiertänyt matseissa pitkin Englantia. Kun haastattelin English Defence Leaguen perustajaa ja tuolloista johtajaa Tommy Robinsonia piti kuviin tietysti vetää Stonieta niskaan.

Arhis piti ryhdikkäästi tyylinsä jopa ministerinä, vaikka Stone Islandin edustama arvomaailma tuskin voisi kauempana hänen edustamastaan puolueesta olla.

Millainen oli kasuaalikulttuurin asema siinä englantilaisessa kannattajatodellisuudessa, jonka minä opin tuntemaan ja jota journalistinkin näkökulmasta tutkin? Hankala ja tavallaan etäinen, yritän selittää miksi.

Minulle läheiseksi muodostuneet osat pitkäaikaisen asuinkaupunkini seuran Swindon Townin kannattajaporukoista edustivat äärimmäisen vahvaa alemman työväenluokan identiteettiä. Swindonin kannattajapääty Town End henkii luokkatietoisuutta, jolla jossain toisessa maassa tai ajassa olisi vahva poliittinen punaväri. Vaatteilla koreilu sallitaan, mutta se ei edusta valtavirtaa toisin kuin chav-kulttuuriin kuuluvat kultakorut. Vaate- ja tennarimerkkien varmin valinta on epämääräistä kansallismielisyyttä henkivä ja halpa Lonsdale, mutta mikä tahansa SportsDirectin tai muun halpakaupan alelaarin vaatekappale käy.

Kun tällainen porukka lähtee vierasotteluun, niin kollektiivisella ja jopa liioitellulla humalatilalla varustettuna se onnistuu edustamaan omalla tavallaan rumaa ja haisevaa vastakulttuuria häpeilemättä itseään. Sillä, lukeeko yksittäisellä miehellä takissa Stone Island vai Terinit ei ole siinä vaiheessa merkitystä eikä tuo porukka harrasta selfieitä.

Swindon Townin kauden 2009-10 runkosarjan (tällaistakin kiekkosanaa joutuu käyttämään sarjassa, jossa pelataan pudostuspelejä) viimeinen vierasottelu käytiin Millwallia vastaan asetelmassa, jossa sekä Swindonilla, Millwallilla että Leedsillä oli mahdollisuus voittaa League One ja nousta suoraan Championshipiin. Swindonin 3000 hengen vierasallokaatio myytiin nopeasti loppuun.

Jalkapallokatsojaurani oudoimpiin kokemuksiin edelleen kuuluu hurjasti metelöivän resupekkalaumamme vaellus vahvassa poliisisuojauksessa London Bridgen aseman halki meille varatuille paikallisjunille. Paikalla oli runsaasti turisteja ja aasialaisvieraiden järjestelmäkamerat säksättivät muistoja Englannin eksoottisesta sykkeestä, siis meistä.

Jos jotkut turisteista olivat nähneet Green Streetin tai Football Factoryn, niin todellisuus ei tuollakaan kerralla vastannut viihde-elokuvaa.

Mikä on oma suosikkivaatemerkkini kasuaaliskenessä? Kuvituskuvaksi poimimani Fred Perry-tyylin ja mod-kulttuurin ammoinen rakkausavioliitto kiehtoo ja kasuaaliskene aluksi ammensi modista. Toisaalta Fred Perryn kauluspaidat ovat sanoinkuvaamattoman epämukavia, mikä mod-perintöön sopiikin.

Vietin suurimman osan teini-iästäni kasarilla, joten kallistun erääseen kasarikasualismin ikisuosikkiin semminkin kun kuteet ovat mukavia, hyvännäköisiä ja oikealla tavalla rentoja: Sergio Tacchini.

Nuorisolle (?) markkinoidaan nykyään aika S/M-henkistä kasuaalikamaa. Tai ehkä nuo ovat sellaisille miehille, joita kumiasut sittenkin pohjimmiltaan kiinnostavat tätä kulttuuria enemmän? Todellisuudessa nuo eivät enää ole kasuaalia ollenkaan, vaan ultra(s)-kulttuuria.

Kuva: Fred Perryn kasuaalilähtöinen mainosvideo, jossa onnistutaan flirttailemaan muidenkin ikonisten alakulttuurien kanssa.

Tags: , , , , , , ,


About the Author



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to Top ↑