J.R.R. Tolkien alkoi kirjoittaa Sormusten herraa puoliväkisin

Taru sormusten herrasta on fantasiakirjallisuuden mahtavin tai ainakin vaikutusvaltaisin klassikko, vaikka J.R.R. Tolkien ei ollut sen kirjoittamisesta alkuunkaan innoissaan. Kustantaja penäsi vuoden 1937 joulun alla jatko-osaa Hobitti eli sinne ja takaisin -teokselle, joka oli julkaistu vain kolmea kuukautta aiemmin ja myi hyvin. Näin Tolkien vastasi, otteet kirjeestä kustantajalle:

“... On selvää, että jatko-osaa Hobitille kaivataan -- Luoja tietää, miten sen kanssa käy. Hobitti alkoi koomisena tarinana Grimmin saduista otetuilla kääpiöillä sun muilla ja tuli vedetyksi äärirajoille. Mitä muuta hobiteille voisi keksiä? He voivat olla huvittavia, mutta huvittavuus on pinnallista ellei se asetu jotain perustavampaa asiaa vasten.”

Tolkienin tuolloinen ongelma ei ollut kirjallisuuden historialle tai nykyisyydelle vieras: tuntematon kirjailija rykäisee yllättävän bestsellerin ja kustantamo haluaa lisää samaa mahdollisimman nopeasti. Tolkien oli kyllä vuonna 1937 uppoutunut syvälle fantasiakosmologiaansa ja oli jopa lähettänyt kustannustalolle (Allen and Undwin) uuden kirjan eli Silmarillionin käsikirjoituksen. Kustantamo ei kuitenkaan ollut kiinnostunut Tolkienin maailman myyttisestä muinaisuudesta jumaluuksineen (Silmarillion näkisi muokkautuneessa muodossaan päivänvalon kirjana vasta Tolkienin kuoleman jälkeen), vaan halusi rempseän hobittitarinan.

Tämä tympi Tolkienia siinä määrin, että hän alkoi inhota tai ainakin väheksyä tuoretta menestyskirjaansa:

“Henkilökohtaisesti en suuremmin arvosta Hobittia, pidän paljon enemmän omasta mytologiastani, johon Hobitissa on vain vihjauksia. Organisoimastani historiasta tuollaisten eddalaisesta mytologiasta eli Völyspasta lainaamieni kääpiönnimien sekä anglosaksisten riimujen sijaan.”

Kuten J.R.R. Tolkienin poika Christopher Tolkien toimittamassaan teoksessa “The Return of the Shadow - The History of Middle-Earth vol. 6“ tiivistää, niin Hobitti alunperin oli Keski-Maan mytologian ulkopuolinen perinteinen satu, jonka Tolkien päätti mukavuussyistä sijoittaa rakkaaseen Keski-Maahansa. Ja sitten vaadittiin jatko-osaa!

Christopher Tolkienin perinpohjaiset tutkimukset selvittävät, että helpolla ei Tolkien tarinansa kanssa liikkelle päässyt. Tarinan aloittavasta Bilbon (välillä Bingon ja välillä Frodon) odottamattomasta juhlasta on säilynyt kuusi eri versiota. Välillä Bilbo/Bingo jättää juhliensa päätteeksi Konnun mennäkseen naimisiin, välillä hänellä on rahat loppu (lopullisessa Sormusten herrassa ei koskaan puhuta rahayksiköistä, mutta eräässä käsikirjoitusversiossa lasketaan Bilbon tukaatteja).

Bilbon ja sittemmin Frodon lähdöt Konnusta hakivat Tolkienilla muotojaa ja motiivejaan pitkään, eikä tarkoituksenani ole ryhtyä referoimaan Christopher Tolkienin monumentaalista, kaikkiaan yli 5000 sivua kattavaa suurtyötä isänsä kirjallisen tuotannon syntyhistoriasta. Poimin siis vain yhden lisäesimerkin siitä, miten sirpaleisesti Taru Sormusten herrasta syntyi.

Tolkienin tuotannon tosiystävät muistanevat oikeasti pelottavan hetken, jolloin hobitit vielä Konnussa ollessaan ovat joutua mustan ratsastajan kouriin. He ehtivät vaivoin piiloutua ja kuulevat nazgulin nuuskivan. Varhaisessa käsikirjoitusversiossa nuuskija onkin valkoisella hevosella paikalle laukannut Gandalf ja hassut hobitit siis pelkäävät turhia.

Lopulta Tolkien keksi keinot, joilla upottaa hobittien uudet seikkailut syvempään mytologiaansa ja alunperin pitkin hampain käynnistetty projekti kasvoi intohimolla kirjoitetuksi monumentaaliseksi triologiaksi. Allen and Undwin joutui odottamaan “Hobitin jatko-osan” käsikirjoitusta yli kolmetoista vuotta ja tulos oli silloin jotain ihan muuta kuin kustantamo oli aikoinaan toivonut. Trilogian ensimmäinen osa eli Sormuksen ritarit julkaistiin lopulta 29. heinäkuuta vuonna 1954, liki 17 vuotta yllä siteeratun kirjeenvaihdon jälkeen. Kaksi tornia seurasi kolme kuukautta myöhemmin (artikkeli jatkuu kuvan jälkeen).

Embed from Getty Images

Kustannustalossa ei enää uskottu hankkeeseen ja välillä näytti, että Sormusten herra jäisi kokonaan julkaisematta. Tolkienin pyrkimyksiin siitä, että kustannussopimus olisi sisältänyt myös Silmarillionin, ei suostuttu. Lisäsi Tolkienille ei enää - toisin kuin 1930-luvulla - tarjottu minkäänlaista ennakkomaksua eikä hän olisi tienaava teoksellaan ropostakaan, ennen kuin kustantaja on päässyt omilleen. Tarua sormusten herrasta on sittemmin laskentatavasta riippuen myyty 130-200 miljoonaa kappaletta.

Pohdin hetken, että kirjoittaako tästä aiheesta artikkelia vaiko ei. Voi nimittäin olla riski, että Taru sormusten herrasta näyttäytyy jotenkin vähäpätöisempänä ja maallisempana, kun tuntee teoksen arkisen syntyhistorian: Tolkien ryhtyi kustantajan painostamana tekemään väkisin kirjaa, jolle juuri tuolloin oli liiketaloudellinen tilaus.

Lopputulos kuitenkin on todistus ja kunnianosoitus tarinan ikuiselle mahdille; kertomus voi pienistä, kuivakoista siemenistä kasvaa humisevaksi taikametsäksi.

Tietyt asiat silti historian valossa näyttäytyvät ymmärrettävimpinä. Tolkienia on - syystäkin - syytetty siitä, että jopa hänen vuorensa ovat eläväisempiä kuin henkilöhahmonsa. Sormusten herran Keski-Maa on loputtoman lumoava, mutta suurin osa tarinan hahmoista lopulta aika yksiulotteisia pökkelöitä. Tolkien oli aina kiinnostuneempi maailmastaan kielineen kuin sitä asuttavista yksilöistä ainakin, ellei mukaan lueta niitä Silmarillionin muinaisaikojen eeppisiä hahmoja. Bered ja Luthien olivat hänelle tärkeämpiä kuin Aragorn tai Frodokaan. Tom Bombadil, jota käsittelimme viimeksi, on kiehtova ja moniuloitteinen hahmo, mutta hän onkin lainaa Keski-Maan ulkopuolelta.

Ennen kaikkea Tarun sormusten herrasta alkutaival antaa toivoa meille kirjoittamisesta kiinnostuneille. Minulta on julkaistu kaksi kaupallisesti kustannettua teosta: tietokirja, jonka kollegani kanssa ammoin kirjoitin, myi parituhatta kappaletta ja novellikokoelmani kokonaiset 350. Ei mikään menestysura. Tieto siitä, että osaksi kulttuurista maailmanhistoriaa päätyneen suurteoksen voi aloittaa noin haparoivasti antaa pientä lohdutusta.

Lohdutusta ja jopa toivoa siitä, että romaanikäsikirjoitus joskus syntyisi. Tolkienin metodina oli kova työ. Hän runnoi versioita toisensa jälkeen ja hylkäsi välillä kokonaisia kappaleita ja sivujuonia. Vajosi välillä epätoivoon, mutta nousi alhosta ja jatkoi urakkaa. Miltä hänestä on täytynytkään tuntua niinä hetkinä, kun tarina on kasvanut omalla painollaan ja kirjailija alkanut aavistaa, mitä on luomassa?

--

Kaikki Asialinjan Taru Sormusten herrasta -aiheiset artikkelit täällä.

Molempien irjelainojen lähteenä toimii mainittu Christopher Tolkienin toimittama teos. Toinen laina on alunperin J.R.R. Tolkienin kirjeestä G.E. Selbylle, päivätty 14. joulukuuta 1937.

Kuva: Tolkien fan art, sf.com

1 comment

  1. Kaisa 19 tammikuu, 2018 at 16:00 Vastaa

    Rohkenen olla eri mieltä siitä, että Tarun hahmot olisivat yksiulotteisia! Minun mielestäni tarina on täynnä mainioita tyyppejä, joissa todellakin on syvyyttä. Hyvinä esimerkkeinä vaikkapa Klonkku ja Gandalf. Frodon ”kasvutarina” sekä Frodon ja Samin välinen ystävyys on myöskin kuvattu hyvin koskettavasti. Tai ehkä olen itse ”yksiulotteinen pökkelö” 😉

Leave a reply