Kristian Sundqvist ääriajattelu

Rikas elämäni ääriajattelijoiden ympäröimänä

Aloitetaan Jehovan todistajista eli jehviksistä, kuten heitä lapsuudessani vailla pahantahtoisuutta kutsuttiin. Melkein naapurissa asui sellainen ja leikittiin usein pihoilla samoissa porukoissa.

Myöhemmin olen törmännyt Jehovan todistajiin eri yhteyksissä, viimeksi muutama vuosi sitten kotimaassa duunihommissa sanomalehden juttukeikalla. Haastateltavana olleet Vartiotornia jakaneet rouvat halusivat haastattelun lopuksi sanasta sanaan varmistaa, mitä menee lehteen. Näin teimme, mutta seuraavana päivänä (artikkelia ei ollut vielä julkaistu) soitti joku alueellinen suurmufti haluten tarkistaa alaistensa kommentit. Kieltäydyin tietysti.

Jehovan todistajat ajattelevat omasta näkökulmastani aika äärimmäisiä juttuja. Uskovat 144 000 valitun taivaspaikkaan siinä kun minä päätynen heidän kirjoissaan jonnekin, jossa eivät enkelit ukuleleä soittele. Katsovat olevansa erillään valtiosta ja Suomi onkin myöntänyt jehviksille jopa vapautuksen asevelvollisuudesta. Venäjä sen sijaan on kieltänyt Jehovan todistajien toiminnan valtiolle vaarallisena ääriliikehdintänä.

Jehovat tulivat mieleeni, kun nykyään niin usein kuulee sanottavan, että "ääriajattelua" pitäisi vastustaa. No ei tarvitse, eikä Suomi esimerkiksi jehovalaista ääriajattelua vastustakaan, vaan päinvastoin on tehtynyt sille merkittävän myönnytyksen.

Paras ja rakkain peruskoulunopettajani oli vähemmistökommunisti. Siis oikea stallari, ei mikään punaviherpehmo Che-paidassa. Maantiedon opetuksessa Neuvostoliitossa vallitsi onnela, jossa maatöitäkin tehtiin ikuisesti hymyillen kansallispuvut yllä, kapitalistinen maailma taas oli saasteiden ja rikollisuuden vaivaama (ei sillä, tuonaikaiset oppikirjat antoivat tällaiselle tulkinnalle kuvallista tukea). Uskontoa ope päätti olla opettamatta ollenkaan, uskonnontunneilla katsottiin neuvostoliittolaisia elokuvia ja edeltävän kesän olympialaisten taltiointeja.

Olen myöhemmin ymmärtänyt, että kasarilla jokainen asioista kiinnostunut oli takuulla tietoinen stalinismin hirviömäisyydestä, Neuvostoliiton täydellisestä epädemokraattisuudesta saati siitä, ettei siellä ylipäätään meni päin persettä. Opemme oli ääriajattelija, joka ei muokannut ajatteluaan edes kiistattomien totuuksien edessä. Silti hän oli meille rasavilleille hyvä, reilu ja tarvittavan tiukka opettaja sekä kasvattaja.

Ala-asteikäisenä ehdin seisoa suorassa rivissä ja asennossa laulamassa halustani elää ja kuolla lipun puolesta (partion valatilaisuus), ääriajattelua jos mikä ainakin lapsille suunnattuna. Rippikoulussa tuli puolestaan sen verran kova setti Jeesusta, että päädyin isosena opettamaan lastenleiriläisille, että Jeesus pelastaa. Miltä, no jopa kuolemalta! Mitä muuta kuin ääriajattelua edustaa oppi, jonka mukaan 2000 vuotta sitten kiduttamalla teloitettu juutalaiskapinallinen taivaasta käsin varjelee pohjalaislapsia niin elämässä kuin jopa kuolemassa. Opetin teininä ääriajattelua lapsille, eikä edes hävetä. Olen yhä kristitty.

Listaa voisi jatkaa ja jatkaa, koska olen näemmä päässyt vasta teini-ikäisen Kristianin ääriajattelukokemuksiin saakka. Mikään arjessa tai juhlassa vastaan tullut tai jopa itse harjoittamani ääriajattelu ei ole vahingoittanut elämääni, päinvastoin usein rikastuttanut. Aikuisena ääriajatukset voivat tuottaa mahtavaa arkipäivän huumoria: kun ystäväni Muhammad veti uskonnollisen mahtiherneen nokkaan siitä, että hänen vieressään syötiin kinkkua sisältävää pizzaa (se nokkaan ottava sianrasvan haju) sain tilanteen sketsimäisyydestä hykertelyn aihetta hyväksi aikaa; aikuinen ja muuten mukava mies jaksaa kihistä tuollaisesta. Kanssaihmisen pizzaan suuntautuva ääriajattelu on viihdyttävää, ei vaarallista.

Miksi sitten muka ”ääriajattelua pitää vastustaa?”

Googletetaan. Mitä anonyymillä haulla ”ääriajattelu” paukahtaa?

Islamistista terrorismia. Radikalisoitumista vankiloissa. Uunsatsismia. Ruotsin maahanmuuttajalähiöitä. Halla-aho. Jera Hännisen ja Jyri Hännisen kirja. Hesarin otsikot ”Ääriajattelu on huonoa bisnestä” ja ”Ääriajattelu ulottuu jo ruokiinkin”. Petteri Orpon kommentti MTV3:n otsikossa: ”Ääriajattelu ei kuulu Suomeen”. Aamulehden uutinen, jonka mukaan poliisi sai vuonna 2016 peräti 1200 vinkkiä ääriajattelusta tai epäillystä terrorismista.

Lisäksi muun muassa tieto, että Ylivieskan kirkon tuhopoltto ei liittynyt ääriajatteluun, mikä selkosuomeksi tarkoittaa, että tekijä ei ollut saatananpalvoja. Sekä lisää poliitikkojen muistutuksia, että ääriajattelua pitää vastustaa.

Kenenkään ajattelua, ääri- tai ei, ei ole syytä tai moraalista oikeuttakaan vastustaa. Ajatuksemme eivät ole tekoja, vaan itsemääräämisoikeutemme pohjimmaista ydintä. Kukaan ei voi tietää, kuinka äärimmäisesti esimerkiksi minä sisimmässäni ajattelen.

Pahoja tekoja - kuten islamistiterrorismia tai uusnatsien väkivaltaa - sekä niihin yllyttämistä vastaan sen sijaan on syytä tosissaan taistella. Eron tekeminen ei ole hiusten halkomista, koska ajattelun vastustaminen on itsessään epä-älyllistä ja pelkillä ajatuksilla ei ole koskaan vahingoitettu ketään. Mikä tärkeintä on valtaosa ääriajattelusta toiminnaksi jalostuneenakin varsin vaaratonta, mitä tämän artikkelin aluksi listaamillani esimerkeillä pyrin valottamaan.

Niinpä Suomi valtiona ja yhteiskuntana tosiasiassa hyväksyy enimmän osan ääriajattelun näkyvistäkin muodoista antaen joillekin ääriajattelijoille helpotuksia rivikansalaista kohtaavista velvoitteista. Meillä on jopa valtionkirkot, vaikka raamattu etenkin vanhan testamentin (jossa Jumalan kansa herransa innostamana voitokkaasti kerta toisensa jälkeen listii, jyrää ja jopa raiskaa vääräuskoisia sun muita ali-ihmisiä) osalta edustaa ja opettaa ääriajattelua.

Elämme monenlaisen ääriajattelun ympäröiminä ja ääriajattelua on meissä kaikissa. Siksi kannattaa keskittyä vastustamaan pahoja tekoja, ei meille jokaiselle rajoittamattomasti kuuluvia ajatuksia. Ilman minkäänlaisia ääriajatuksia olisi tämä ihmisten maailma kovin tylsä paikka.

Leave a reply