Stamford Bridge

Chelsea jää taloudellisesti jalkoihin ja päätyy keskikastin seuraksi?

Tämä artikkeli käsittelee Chelsea FC:n nykyisyyttä ja tulevaisuutta, mutta aloitetaan henkilökohtaisella muistolla vajaan kuuden vuoden takaa.

Toukokuun 23. päivä vuonna 2012 minulla oli Englannissa sanomalehden juttukeikan aiheena vaatimattomasti Didier Drogba, joka oli neljä päivää aikaisemmin ratkaissut Chelsealle Mestareiden liigan voiton. Rangaistuspotkukilpailun viimeinen potku oli samalla Drogban viimeinen palvelus Chelsealle ja Didi päätti ikuisesti ennalta-arvaamattomaan tyyliinsä juhlistaa tuota kaikkea...

... promotoimalla Lontoon olympialaisia maakuntakiertueella ilman palkkiota. Swindonissa Drogba houkutteli kaduille yli 10 000 ihmistä ja onnistuin saamaan häneltä kommentinkin.

“Jos jännittää, niin epäonnistuu. Pitää vain vetää, antaa palaa”, määritteli Drogba kovassa paikassa ammuttavan rangaistuspotkun salaisuuden.

Tuolloin tuntui kovin vaikealta kuvitella, että Chelsean tie siitä eteenpäin kulkisi hitaasti kohti Valioliigan keskikastia.

Siis mitä? Eihän Chelsea mitään keskikastia edusta! Eikä se vuonna 2012 voittanut Valioliigan kahdesti ja on hallitseva mestari (kuvassa yllä)! Mitä se Sundqvist höpisee?

Karkealla jaolla voi jopa viiden ja puolen kauden mittaista - eli sieltä vuoden 2012 aurinkoisesta toukokuun lopun päivästä nykyhetkeen - jaksoa tarkkailla esimerkiksi kolmella eri tavalla: ensinnäkin liki lukemattomin erilaisin pelin sisäisin mittapuin (teknistä dataa hankitaan ja käytetään seurojen ulkopuolellakin moniin tarkoituksiin ammattimaista vedonlyöntiä myöten), toisekseen taloudellisin mittarein (jotka heijastuvat toimintaan siirtomarkkinoilla) sekä tietysti tulosten valossa.

Pelin sisäiset mittarit ja muuttujat menettävät merkitystään sitä mukaa kun aikajänne pitenee; en äkkiseltään keksi mitään järjellistä syytä vertailla nyky-Chelsean pelaamista esimerkiksi kauden 2011-12 dataan. Eikä minulla mitään dataa olekaan saati intoa ryhtyä sellaista kahlaamaan tai edes etsimään ahkerampien aikaansaannoksia. Unohdetaan tuo ulottuvuus ainakin tällä kertaa. Tulostenkin osalta tyytykäämme yhteen vertailulukuun: Chelsean pistekeskiarvo Valioliigassa kauden 2013 alusta lähtien on 2,02. Roman Abramovitshin valtakauden aiempina kausina (2004-2012) se oli 2,17. Runsaan kuuden prosentin pudotus on noin pitkillä otannoilla jollain tapaa merkittävä.

Mennään talouteen ja siirtomarkkinoihin. Kuka on Chelsean tuorein todellinen superhankinta, siis pelaaja, jonka mikä tahansa muu joukkue maailmassa olisi ollut kiinnostunut kaappaamaan?

Eden Hazard, ajankohta sattumalta juuri vuoden 2012 toukokuun loppu. Sen jälkeen ovat siirtosummat jälleen kerran kasvaneet ennennäkemättömiksi, mutta Chelsea ei juuri ole osallistunut hurjimpiin huutokauppoihin saati voittanut niitä. Englantilaisen jalkapalloilun historian kymmenen rahakkainta siirtoa ovat kaikki tapahtuneet vuonna 2014 tai sen jälkeen, ainoastaan yksi niistä (Alvaro Morata 2017) Chelseaan. Toisaalta samaan aikaan Chelsea on tienannut pelaajamyynneillä 224 miljoonaa puntaa siinä kun ManU:n pelaajamyyntituotot ovat olleet vaivaiset 32 miljoonaa, Arsenalin 45 miljoonaa ja Manchester Cityn 69 miljoonaa.

Embed from Getty Images

Missä on pihvi? Miksi Chelsean fanien pitäisi olla huolissaan siitä, että seura saa myynneillä mahtavasti rahaa sisään eikä toisaalta tee Angel Di Marian kaltaisia 60 miljoonan megamokahankintoja?

Siksi, että Chelsea jää taloudellisesti jalkoihin. Sen liikevaihto on sitten kauden 2012-2013 kasvanut vain 33 prosenttia siinä kun esimerkiksi Liverpoolin kasvu on ollut 82%, ManU:n 71%, Arsenalin 68%, Manchester Cityn 85% ja Tottenhamin tasan sata prosenttia. Tasaisen vauhdin taulukolla - viime kauden lukemiin pohjaten - Tottenham saa neljän vuoden kuluttua kaudessa enemmän rahaa sisään kuin Chelsea.

Sunday Timesin jalkapallotoimittaja Jonathan Northcroft tekee artikkelissaan tavallaan liiankin itsestäänselvän havainnon: mikä rooli Chelsealla oli, kun esimerkiksi Neymarin, Kylian Mbappen, Philippe Countinhon, Ousmane Dembelen, Alexis Sanchezin tai Pierre-Emerick Aubameyangin uusista seuroista spekuloitiin?

Aivan oikein, ei mikään. Kukaan ei enää edes laske Chelseaa varsinaiseksi yleiseurooppalaiseksi suurseuraksi, kun kaikkein korkeimman profiilin pelaajasiirtoja on tulilla. Vielä vuonna 2012 se yhä oli taloudellisilta muskeleiltaan ainakin Englannin suurin. Jo tuolloin näytti, että Manchester City ajaa korkeaoktaanisella sheikkirahalla ohi, mutta kuka osasi arvata, että Chelsea hyytyisi myös perinteisessä liikevaihtokilpailussa?

Ehkä ne, jotka ovat paitsi käyneet Stamford Bridgellä niin myös verranneet stadionin katsojakapasiteettia kilpailijoihin. Kuulun joukkoon, joten olisi pitänyt ennakoida jo tuolloin. Chelseassa ongelma on tietysti tiedostettu ajat sitten, mutta uudistetulle, mahtavalle 61 000 katsojan Stamford Bridgelle Chelsea pääsee aikaisintaan kaudelle 2024-25. Aikaisintaan, koska stadion sijaitsee lievästi sanoen haastavalla sijainnilla.

Embed from Getty Images

Laajennustyöt ajavat Chelsean evakkoon peräti neljäksi kaudeksi, mikä käytännössä vie pitkäksi aikaa suuren osan kotiedusta. Itse rakennushanke maksaa kaikkineen liki miljardi puntaa.

Kaikki tämä samaan aikaan kun perinteiset kilpailijat luultavasti vahvistuvat kaudesta toiseen. Viimeksi kuluneiden kolmen kauden aikana on mestaruudet jaettu jatkumolla Chelsea-Leicester-Chelsea. Juuri nyt tuntuu kaukaiselta, että kumpikaan noista seuroista pokaalia hetkeen nostelisi. Todennäköisempää on, että Chelsea asemoituu vähitellen sinne, missä Leicester paraikaa majailee.

Keskikastiin.

Tilasto- ja muita faktalähteitä: Sunday Times, Daily Mail, Evening Standard.

Pääkuva: Wikimedia Commons

Leave a reply