Alexei Eremenko sr. senior

Sergei Eremenko valitsi Venäjän - isä-Alexei ei ysärillä kelvannut Suomelle

Suomalaisia futispiirejä kohautti hiljattain uutinen siitä, että Sergei Eremenko aikoo jatkossa edustaa maajoukkuetasolla Venäjää Suomen sijaan. Saattoipa joitain kommentoijia myös huvittaa; sen verran kolossaalinen matka kuitenkin jo 19-vuotiaalla Sergeillä Venäjän A-maajoukkueympyröiden lähellekään on kuljettavanaan.

Kuten Lauri Dalla Valle -artikkelissamme totean, niin jos ei juuri tuossa tähtää korkealle, niin ei sitten koskaan. Dalla Vallesta ei koskaan tullut Italian tai minkään maan A-maajoukkuemiestä, mutteivät haaveet ole häpeä jälkeenpäinkään.

Sergein päätös - jota hän ei ole tehnyt ottamatta huomioon isä-Alexein (kuvassa yllä) ja äiti-Nelian mielipidettä - voi herättää kysymyksiä jopa kiittämättömyydestä. Sergei Eremenko siitettiin Norjassa (jossa Alexei käväisi pelaamassa kauden 1998), mutta hän syntyi Suomessa, kasvoi Suomessa ja suomalaisten luomassa turvallisessa yhteiskunnassa, kasvoi futaajaksi Pietarsaaren lintukodossa kannustavien paikallisten ympäröimänä ja niin edelleen. Kuinka nuo Eremenkot kehtaavat!

Niin, tuota. Moni ei tiedä tai muista, että Neuvostoliiton nuorisomaajoukkueen entinen kapteeni ja 1990-luvun suomalaisen seurajalkapalloilun paras pelaaja (ainakin jos valinta tehdään suurimman osan vuosikymmentä Suomessa pelanneista) Alexei Eremenko Sr. (tai Aleksei Jeremenko, kuten hänen nimensä tuolloin kirjoitettiin) ei ollut aikoinaan millään kelvata Suomen valtiolle.

Pappa-Eremenko tuli Suomeen jo vuonna 1991, pääsi kiitos ulkomaalaiskiintiöiden pelaamaan Jarossa vasta 1992 ja oli puoli vuosikymmentä myöhemmin perheineen takuulla kotoutunut maahamme mainiosti. Norjan-visiittikin jäi pikaiseksi ja perhe piti sen ajan kotitalonsa Suomessa. Niinpä Alexei ryhtyikin hakemaan perheelleen Suomen kansalaisuutta.

Se prosessi kesti. Ja kesti. Ja viivästyi. Ja otti aikaa. Aihetta sivutaan muun muassa Mårten Westön kirjassa Eremenkot ja Pappa-Eremenko kommentoi aiheitta aikoinaan haastatteluissa. Kun työskentelin Pappan kanssa aikoinaan samassa työyhteisössä - minä seurajohtajana ja hän pelaajana - muistan asian tulleen joskus puheeksi. Eremenko tyytyi kohauttamaan olkapäitään ja toteamaan, että se prosessi otti minkä otti. Teoriassa pykälistä löytyi perusteet olla antamatta myöntävää päätöstä aiemmin.

Kuusi vuotta. Prosessi laitettiin liikkeelle loppuvuonna 1997 ja perheelle myönnettiin Suomen kansalaisuus vuonna 2003. Niinpä Pappa-Eremenko ei koskaan edustanut Suomen A-maajoukkuetta eikä Sergei Eremenko saanut syntyä suomalaiseksi. Vanhemmista veljeksistä toki tuli osa Suomen A-maajoukkueen modernia historiaa. Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Embed from Getty Images

Miten tuollainen viranomaisvetkuttelu, viivyttely ja jopa kiusanteko saattoi olla mahdollista? Alexei Eremenko Sr. perheineen edusti maahanmuuttajuuden täydellisintä ihannetta: korkea ammattitaito, toisen kotimaisen kielen erinomainen hallinta, omistusasunto, kaikenkaikkinen sitoutuminen uuteen kotimaahan?

Välillinen syypää saattoi olla Mauno Koivisto. Koivisto oli tasavallan presidenttinä toimiessaan jyrännyt Neuvostoliiton hajotessa läpi lain, jonka perusteella inkeriläisiksi luettavat venäläiset hyväksyttiin Suomeen paluumuuttajina. Seurauksena Suomeen muutti kymmeniätuhansia henkilöitä, joista osan inkeriläisyys eli korkeintaan sukupuussa, jos tosiasiassa sielläkään.

Etelävenäläisellä Alexei Eremenkolla saati Nelia Eremenkolla - joka ei heimoltaan edes ole venäläinen vaan ossetti - ei ole tekemistä inkeriläisten kanssa, mutta heidän kansalaisuushakemuksensa saattoi tökätä inkeriläisten muuton herättämään vastareaktioon. Venäläisille myönnettiin 1990-luvun jälkipuoliskolla kansalaisuuksia äärimmäisen tiukalla sihdillä, koska katsottiin idästä jo tulleen aivan riittävästi porukkaa inkeriläisten muodossa.

Tuo kaikki oli ja on spekulaatiota, mutta kylmä fakta ei ole: Alexei Eremenko sr. tuli Suomeen vuonna 1991 ja sai kansalaisuuden vasta kaksitoista vuotta myöhemmin, 39-vuotiaana. Pappa-Eremenko ja Jari Litmanen eivät koskaan pelanneet samassa maajoukkueessa, mikä oli valtava tappio. He olisivat maajoukkueessa olleet pitkälti saman pelipaikan ja roolin miehiä, mutta Litin loukkaantumisherkkyys muistaen tuo olisi ollut enemmänkin vahvuus kuin heikkous. Kaiken lisäksi Pappa ei ennen mainittua 39 ikävuottaan loukkantunut vakasti koskaan ja olisi ollut Litille kelpo varamies miltei tuohon saakka.

Jos ja jos ja tuosta alkaa olla kauan. Silti asia mieleen palattuaan yhä kalvaa mieltä. Olisiko Palloliitto voinut tehdä jotain asian edettämiseksi? Tai ehkä tekikin, mutta ei auttanut?

Suomen valtio joka tapauksessa tarjoili Eremenkoille noihin aikoihin harvinaisen kylmää kättä ja karua asennetta. Ei olisi ihme, jos se tiedostaen tai tiedostamatta vaikuttaisi kyseisen jalkapallosuvuin omiin asenteisiin vielä nykypäivänä. Ehkä Sergei Eremenko yhä olisi jalkapallosuomalainen, jos olisi saanut syntyä suomalaiseksi?

---

Mainitun Eremenkot-kirjan kirjoittaneen Westön täytyy olla Suomen tai jopa Euroopan huono-onnisin jalkapallokirjailija. Kirja tuli painosta juuri samaan aikaan, kun Roman Eremenkon kokaiinikäry pöllähti julkisuuteen. Teoksesta tuli epäkirja, jota ei promotoitu tai markkinoitu mitenkään ja joka siis meni yleisöltä ja arvostelijoilta tehokkaasti ohi.

Se on sääli, koska Eremenkot on epätasaisuudestaan huolimatta tehnoava urheilukirja. Kirjasta hyvässä mielessä paistaa, että sitä ei ole tehnyt urheilutoimittaja. Meikäläinenkin mainitaan tai jotain ammoin kommentoimaani siteerataan kirjassa muistaakseni kolmasti ja joka kerta prikulleen oikein. Kaikki muutkin itse varmasti tuntemani asiat pitävät kirjassa paikkansa, mikä tieto- tai muistelmakirjaa lukiessa lohduttaa veikkaamaan, että muukin on hyvällä prosentilla totta.

Pääkuva: Wikimedia Commons

Leave a reply