Onko heikko parrankasvu miesten yleisin salattu itsetunto-ongelma?

heikko parrankasvu

Minulla (kuvassa yllä) on verraten heikko parrankasvu. “Verraten” siksi, että viiksistä saisi ajan kanssa kasvattamalla sellaiset, että voisi uskottavasti hakea puolalaiselle telakalle töihin, mutta muuten kasvu on luokkaa porilainen amispoika tai korkeintaan tasoa 1980-luvun neuvostoliittolainen naishiihtäjä (tai Marit Björgen, jonka veikkaan piilottavan asian raakkaamalla leukansa silloin tällöin). Haivenia.

En ole huolissani testosteronituotannostani, koska ihokarvoitus muuten on iän myötä lisääntynyt niin, että karvamato mönkii jo tiensä mahapöheiköstä rintakarvoille. Naaman osalta ei muutosta kuitenkaan tapahdu, vaan haiventuotanto on samalla tasolla kuin 23-vuotiaana. Kehon kokonaiskarvoitus lisääntyy vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, mutta lisäys tapahtuu leuan alapuolella.

Onko heikko parrankasvu tai vahva parrankasvu tai parrankasvu ylipäätään noin iso asia tai mitenkään merkittävää ylipäätään?

Miten sen nyt ottaa. Naisen rinnat ovat seksuaalisesti, kulttuurisesti ja jopa kaupallisesti valtava juttu, vaikka niitä pidetään yleensä piilossa paidan alla. Mies sen sijaan joutuu paljastamaan parrankasvunsa tilan koko maailmalle. Nimittäin – ja ollaanpa miehet rehellisiä – jokainen huomaa, kasvaako kaverille päivän mittaan naamalle sänkivarjo vai ei ja saman todellakin panevat merkille naisetkin. Eivät siinä auta partaliivit eivätkä liivien toppaukset, partaimplanttileikkauksistakaan en ole kuullut. Mies ei voi feikata.

Nopea googletus vihjaa, ettei partaa saa kasvamaan vahvemmin edes lääketieteellisin keinoin. Tästä rohkenen olla eri mieltä, koska NHL:ään siirtyvillä nuorilla suomalaisjääkiekkoilijoilla tuppaa kasvu räjähtämään käsin heti ensimmäisellä kaudella ja bonuksena pitenee sekä levenee leukakin. Harvalla nuorella miehellä kuitenkaan on mahdollisuksia ratkaista ongelmaa NHL-sopimuksella.

Kun parrankasvu tiedostaen ja tiedostamatta yhdistetään miehisyyteen ja mieskuntoon, niin meille haivenosaston jätkille voi tulla orpo olo. Asiaa ei mitenkään auta etenkin Pohjoismaissa pitkään (sanamukaisesti) rehottanut partainnostus, joka ilmenee monissa muodoissa metsuri-lookista arabisänkiin. Sen ainoan minulle ehkä mahdollisen mallin eli stile mursun hylkäsi tyylin suomalaisikoni Antti Muurinenkin ensi kerran jo kymmenen vuotta sitten.

Meille keski-ikään ehtineille heikko parrankasvu -osaston miehille lienee mahdollista olla suuremmin välittämättä asiasta ja nuoruudessani ei heikko parrankasvu ollut suurempi ongelma: länsimainen komeusihanne nimittäin uskomatonta kyllä oli kovin siloposkinen. Braunin sähköpartakoneita jopa aikoinaan mainostettiin sillä, että niillä ajamalla iho on sileä kuin vauvalla ja ne katkaisevat karvan pintaa syvemmältä.

Tämän pienen kolumnin otsikko on kysymysmuodossa, koska aiheesta ihan oikeasti ei tunnu löytyvän mitään relevanttia tutkimustietoa tai muuta asiallista pohdintaa. Johtuuko tämä siitä, että asia ihan oikeasti ei vaivaa millään tavalla merkittävää vähemmistöä nuorista ja miksei varttuneemmistakin miehistä?

Vai olisiko niin, että nuorten miesten seksuaaliseen ja laajemmin ottaen maskuliiniseen itsetuntoon liittyvät ongelmakohdat eivät kiinnosta tutkijoita tai mediaa? Tai jälleen toisaalta voiko olla, että miehet pitävät nämäkin murheet visusti omana tietonaan siinä kun tytöille ja naisille on luontevampaa tai helpompaa tuoda sellaiset julki? Ruben Stiller vitsaili aikoinaan perustaneensa Suomen pienimunaisten miesten yhdistyksen, mutta jääneensä sen ainoaksi jäseneksi. Yhteiskunnassamme – ja sama voi päteä muihinkin yhteiskuntiin – ei syystä tai toisesta ole miehelle ollenkaan luontevaa paljastaa potevansa minkäänlaista maskuliinisuuteen linkittyvää itsetunto-ongelmaa, missä Stillerin vitsin kärki tietysti piilikin.

Lapsuusmuisto: katselimme kerran isäni isän luona hänen vanhoja valokuviaan. Mukana oli yksi sotakuva, siinä faffa kersantinnatsoineen ja paljain päin poseerasi jatkosodassa jonkun puron rannalla kovasti sotaisena vahvassa mustassa täysparrassa. Myöhemmin elämässään hän sai mainetta työpaikkansa eli valimon vahvimpana rautakourana. Niinpä lapsuudesta saakka jollain tapaa yhdistin moisen parran sodan- ja rauhanaikojen voimannäyttöihin, vaikka faffa ainakin vanhana setänä oli mitä lempein mies.

Illuusio särkyi lopullisesti vasta, kun hipsterit alkoivat kasvattaa samanlaisia partoja.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*