By Kahden miehen keskustelu junassa
Tapahtumat sijoittuvat eteläiseen Suomeen, aikaan ennen koronaa. Matkustin lähiliikenteen junalla alkusyksyisenä iltana Helsingistä kohti Riihimäkeä, jossa asun, en kovinkaan kaukana Hirviniemen Akun vanhasta kotitöllistä.
Yhtä kaikki, olin siis junassa iltayhdeksän jälkeen ja satuin istumaan lähelle kahta keski-ikäistä miestä, heistä katsottuna viereiseen loosiin. Parivaljakko oli mitä ilmeisemmin käynyt nauttimassa alkusyksyn raittiista ilmasta muutaman alkoholia sisältävän juoman kanssa, sillä sen verran lennokkaaksi heidän keskustelunsa alkoi jo käydä.
”Mitenkäs sitä on nyt ollut, kun Eeva (nimi muutettu) lähti, niin että onkos tullut uusia kokemuksia hankittua?”
”Jaa niin että millaisia kokemuksia meinasit? Niinkö meinasit, että olisin käynyt ulkoiluttamassa alakerran mestaria?”
Molemmat nauroivat äänekkäästi ja toinen miehistä myötäili eevattomaksi jäänyttä.
”Niin, sitähän minä meinasin, enkä suinkaan mitään Coinmotion kokemuksia. Ootko käynyt nenines siellä missä toiset on käyneet munineen?”
Hetken setämiesmäisen hekotuksen jälkeen toinen vastasi.
”Hiljaista on kuule sillä rintamalla ollut. Ja ei se nyt varsinaisesti ole edes kiinnostanut. Miten minä osaisin edes olla muiden naisten kanssa, kun Eevan kanssa oltiin kuitenkin melkein 20 vuotta kimpassa.”
”No onhan sitä nyt kaiken maailman Tinderit nykyään. Painat sieltä niitä supertykkäyksiä vai mitä ne nyt on ja juttelet mukavia. Olet fiksu oma ittes.”
Toinen miehistä jäi selvästi pohtimaan asiaa, mutta tokaisi hetken päästä.
”Ei ne taida tinderit ja grinderit olla mua varten. Tuntuu jotenkin ihan tyhmältä. Että luurin kautta yrittäis jotain suhdetta aloittaa. Sitäpaitsi ne kuvathan voi olla vaikka miten muokattuja, kun yritetään parhaita puolia itsestä näyttää. Tosielämässä kuitenkin näkee sen naisen sellaisena kuin se oikeesti on.”
Toinen miehistä myötäili ja hetkeksi aikaa merkitsevä hiljaisuus valtasi vaunun. Parisuhdeasioihin ei enää palattu. Sen sijaan, kenties alkoholin pienellä myötävaikutuksella, keskustelu kääntyi suomalaisen, lihaa syövän heteromiehen tunnemaailmaan.
”Mitenkä se yksin eläminen on nyt sitten sujunut? Onko ollut yksinäistä? Minusta näytti tänään ainakin siltä, että ei sun maailma nyt ainakaan ihan täysin romahtanut ole.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen ilmeisen avioeron läpikäynyt mies vastasi.
”No joo, ihan hyvin tässä kuitenkin menee. Onneksi mulla on näitä kavereita, joiden kanssa voi käydä pelaamassa padelia tai silloin tällöin baarissa kaljalla. Sen verran alamaissa oon ollut, että ei sitä viinaa kuitenkaan ole kannattanut suruunsa kiskoa. Ei siitä tule kuin huonompi fiilis. Mutta tosi kiva, kun pyysit Hesaan kaveriksi.”
”Ei mitään. Mutta siinä oot kyllä aivan oikeassa, että siitä ryyppäämisestä ei tässä tilanteessa apua ole. Parempi on jutella. Ajan kanssa varmasti nouset tästäkin kuopasta ja ens keväänä sulla on varmasti jo parempi. Jos vaikka joku uusi heila. Tai no, sekin tulee sitten ajallaan, jos tulee. Turha pitää hirveää hoppua.”
”No jos tällanen jullikka nyt vielä jollekin kelpaa… Ja kelpaahan se! Kaikki aikanaan. Mutta just nyt täytyy alkaa laittamaan kroppaa rantakuntoon. Alkaa läski tummumaan!”
”Se on hyvä se. Itelläkin tuo sixpack on tullut hankittua, tosin Prisman kaljahyllystä.”
Henkilökohtaisesti kyseinen läppä oli kaikessa huonoudessaan niin heikko, että melkein naurahdin ääneen, siinä missä parivaljakko hohotti katketakseen. Kunnollisen setämiehen merkki. Ilahduin siitä itsekin.
Hyvinkään kohdalla juna pysähtyi asemalle päästäen muutaman ihmisen ulos ja ottaen kyytiinsä uusia matkustajia. Heistä eräs kantoi selässään kovakuorista kantokassia, todennäköisesti kitaran sisältäen. Tämä selkeästi herätti setämiehissä maukkaita muistoja.
”Pitäiskö sitä viritellä Jussin kanssa vielä sitä meidän bändihommaa? Nyt kun sulla on tota aikaakin.”
”Hitto. Täytyis kaivaa se vanha Fenderi varastosta ja käyttää huollossa. Kielet pitää ainakin vaihtaa. Mut olishan se kiva päästä jammailemaan taas. Vieläköhän sitä osaisi Fade to blackin soolon?”
”Äijähän oli ihan kurko noiden Metallican biisien kanssa ja itekin osasin fillit ihan satavarmasti paremmin kuin Ullrich.”
”No se ei paljon vaadi, heh heh. Tiesitkö muuten mitä Metallican fanit tekis, jos ne sais aikakoneen ja sais muuttaa yhden asian siellä ajassa mihin ne menis?”
”Enpä ole kuullut tätä. En tiedä, kerro.”
”No, tietenkin ne menis vuoteen 86 sinne Ruotsiin ennenkuin bändi lähtee sillä kiertuebussilla ee nelosta eteenpäin. Ja sit ne käskis Burtonin ja Ullrichin vaihtaa paikkoja.”
Tätä vitsiä en ollut itsekään aiemmin kuullut ja purskahdin äänekkääseen nauruun. Setämiehemme puolestaan hekottelivat nokkeluudelle kenties juuri sen kolme minuuttia liian pitkään, vaikka varsin laadukkaasta läpästä kyse olikin.
Pikkuhiljaa juna puksutti kohti pääteasemaansa, Riihimäkeä, ja ystävykset alkoivat tehdä lähtemisliikkeitään kohti ulko-ovia ja siitä aseman laiturille. Kahden aikuisen miehen ystävyys näytti vilipittömältä ja rehelliseltä. Juuri sellaiselta, jonka soisi jokaiselle ihmisolennolle.
Lähdön hetkellä kaksikko vielä halasi toisiaan pitkään ja toinen miehistä taputti eronnutta asevelljeään selkään rohkaisevasti todeten.
”Kyllä sä Pekka (nimi muutettu) tästä selviät. Minä ja me muut pidetään kyllä siitä huolta. Jos tuntuu pahalta, niin rohkeesti vaan soitat. Tai jos jotain apua tarttet. Sä oot tärkeä.”
”Kiitos. Tää merkkaa mulle todella paljon.”
Photo by Yogas Design on Unsplash, Photo by Balazs Busznyak on Unsplash
