By Maltalle asumaan 3/5: Mikä täällä muka voi suomalaista kyrsiä?
Maltalle asumaan -sarjamme ensimmäisessä ja toisessa osassa on käsitelty näillä maagisilla saarilla asumista (siis konkreettisessa mielessä eli esimerkiksi asunnon valinnan kannalta) sekä Maltalle töihin muuttamista. Vaikka kirjoitin mukaan rosoakin, tunnen pienen piston sydämessäni: maalaanko Maltalle elämään aikoville liian kukkean kuvan?
Maltalla kun kauneus ja rumuus kulkevat rinnakkain siinä kuin ystävällisyys ja tylyys, rehellisyys ja kierous tai sielukas henkevyys ja eeppisen mittakaavan junttius. Välimerellistä idylliä etsivä helposti pettyy, ellei osaa etsiä riittävän huolella ja syrjästä. Kirjaan välillä pieni pilke silmäkulmassa ja välillä taivaan tosissani tukun asioita, jotka yhdessä tai erikseen saattavat ajaa suomalaisen takaisin kotimaahansa. Eipä pääse kukaan syyttämään, että joutui Maltalle Sundqvistin huijaamana!
Aloitetaan tolkuttomasta roskaamisesta. Maltalla ei ole yhteisen julkisen tilan käsitettä siinä mielessä, että katujen varsia, puistikkoja, ojia tai bussipysäkkien ympäristöjä ei paskottaisi kaikella mahdollisella jäätelöpapereista hajonneeseen jääkaappiin. Roskan ja jätteiden kylväminen on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä ja väki roskaa oman kotikatunsakin. Kunta siivoaa kadut silloin tällöin, muuta ympäristöä ei koskaan.
Kontrasti yksityisen tai kaupallisen tilan välillä on valtava; neljän seinän sisällä maltalaiset uskovat äärimmäiseen siisteyteen aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi britit. Maltalla olet joko ympäristössä, jossa puhtaus sekä hygienia hallitsevat tai vaihtoehtoisesti ei kenekään maalla eli loput valtiosta kattavalla roskaamisalueella. Tämän artikkelin kuvituksena oleva otos on vuokrakotimme läheltä paikalta, jota vastapäätä sijaitsee arviolta 400 000:n euron arvoinen talo isoine puutarhoineen.
Suomalaisena tuntuu luonnottomalta kylvää jätteitä ympärilleen, eikä sitä ole pakko tehdä, ellei halua. Mitään sosiaalista stigmaa roskaamisessa ei ole, joten siinä mielessä antaa mennä, jos siltä tuntuu. Maassa maan tavalla -menoon heittäytyvän kannattaa kuitenkin muistaa, että talojen välittömät edustat luetaan yksityisen tilan siisteyssääntöjen piiriin. Oma lukunsa on meri. Valtaosa Maltan rantavesiroskasta on maltalaisten omaa ansiota.
Ympäristö voi olla välillä rujo, entä ihmiset? Maltalla kai asuu Välimeren antimien ja oman hämmästyttävän monipuolisen maataloustuotannon hedelmien muokkaamia, suomalaisittain tarkastellen ikuisen kesän tarjoamien liikuntamahdollisuuksien sulostuttamia veistoksellisia hahmoja?
Kyllä heitäkin, mutta maltalaiset ovat brittien jälkeen Euroopan lihavin kansa, diabetes ja sydän- sekä verisuonitaudit rehottavat kun ruokaa käristetään upporasvassa ja kaikkialle liikutaan omalla autolla. Sairaalloisesti lihavia lapsia tulee vastaan tuskallisen usein. Maltalla nähtiin vielä viisikymmentä vuotta sitten nälkää ja nyt maa ajaa bruttokansantuotteessa mitaten Suomen ohi. Erittäin epäterveelliset ruokailutottumukset ovat yksi nopeasti koittaneen vaurauden sivutuotteista.
Toinen ja toisin kuin muiden ihmisten ruokailutottumukset (Maltalla on erinomaisen helppoa vaikka kaikilla aterioillaan syödä tuoretta, terveellistä ja edullista lähiruokaa) kaikkia väkisin koskettava edistyksen merkki on hillitön rakentaminen. Times of Malta tiivisti hiljattain pääkirjoituksessaan raamatullisen vertauksen hakien, että ei tullutkaan maidon ja hunajan maata, tuli sementin, harkkotiilen ja asfaltin maa. Vanhaa ja idyllistä puretaan, uutta ja rumaa nousee tilalle. Suomalaisella ei ole varaa kritisoida, niin paljon meidän kaupunki- ja pitäjäkeskustoistamme hävitettiin kaunista 1960-1980-luvuilla. Maltalle uusi aika tulee myöhemmin ja vielä nopeammin.
Silti on kohta kymmenen vuoden perspektiivillä ollut tuskallista seurata esimerkiksi San Pawl-Il-Baharin (käytän niemeä tässä tarkoittaakseni vanhaa rannikkokylää, nykyään tuohon kuntaan eli englanniksi Saint Paul’s Bayhin kuuluu paljon muutakin mukaan lukien suomalaisturistienkin suosima Bugibba) tuhoamista. Vielä viime vuosikymmenen lopulla oli pittoreski kylä jossa siellä täällä uusia kerrostaloja, nykyään uusia geneerisiä kerrostaloja joiden seassa vielä joitain orpoja vanhoja maltalaistaloja pyhimyspatsaineen ja kaiverruksineen.
Kuten tässä sarjassa olen aiemmin kertonut, niin vuokra-asuntovälittäjä saattaa hyvin mahdollisesti ensimmäisenä tarjota asuntoa, jonka seinänaapuritontilla alkaa kohta helvetillinen melu ja pölyäminen. On vekkulia kuunnella seinän takaa, kuinka ensin murskataan joku nöyrä 1700-luvun asumus, sen jälkeen louhitaan eeppinen monttu kymmenien autojen tallille ja päälle rakennetaan kahdeksankerroksinen talo. Vaihtoehtoina on pitää kotona kuulosuojaimia, huudattaa musiikkia täysillä (riittävän tehokkailla kaiuttimilla) tai muuttaa pois, jolloin saa sanoa hyvästit takuuvuokralleen ja tekee samalla sopimusrikkomuksen, josta voi ainakin periaatteessa joutua vastaamaan oikeudessa.
Tätä ja muista asumisen sudenkuoppia sekä konsteja niiden välttämiseksi tosiaan käsittelimme ensimmäisessä osassa, joten eteenpäin. Mainitsin artikkelin aluksi kierouden. Pitääkö Maltalla olla jatkuvasti varpaillaan, jottei tule kusetetuksi?
Ei pidä eikä tarvitse. Kannattaa ymmärtää, että täällä käsitetään kusettaminen ja epärehellisyys eri tavalla kuin Suomessa. Kauppa on kauppaa ja tuotteen oikea hinta on, minkä ostaja suostuu myyjälle maksamaan. Kun turisti ostaa välimerellistä maalaisromantiikka henkivästä vihanneskärrystä kolme banaania ja tertun rypäleitä, niin ostokset kyllä käytetään vaa’alla, mutta kauppias ilmoittaa kokonaishinnaksi sen, jonka uskoo juuri tuon kyseisen turistin mukisematta maksavan. Mikäli kauppa syntyy, niin ei asiassa ole maltalaisittain tapahtunut mitään epärehellistä. Ellei synny niin, niin sama juttu: ei kenenkään ole pakko ostaa, jos hinta tuntuu liian kalliilta. Turkkilaistyyppistä tinkaamista esimerkiksi vihanneskärryllä ei silti voi harjoittaa, hinnan joko hyväksyy tai sitten ei.
Yhtä lailla on ostajan vastuulla, että tuote oikeasti on, mitä myyjä väittää. Caveat emptor, ostaja varokoon. Kaikki turisteille (ja maassa asuva tuntematon ulkomaalainen luetaan oletusarvoisesti turistiksi) suunnattu tavara on lähtökohtaisesti krääsää: Bugibban rantakadun jopa arvokkuutta näyttelevissä kultasepänliikkeissä myydään värjättyä halpametallia kultana, Maltan lasitaiteen ylpeydeksi hehkutun Mdina Glassin lippulaivamyymälässä ikuisen Mdinan sydämessä kaupataan tavallista ruiskumaalattua halpatuontikrääsää Maltalla käsintehtynä perinnelasina. Oikeaakin Mdina Glassia tietysti liikkeessä on samoin kultasepänliikkeessä oikeaa kultaa, mutta varomaton ostaja menee lankaan, että heilahtaa.
Turisteille tapaan antaa ohjeen, että älä osta tuliaiseksi tai matkamuistoksi yhtään mitään ilman oletusta, että tavara on oikeasti krääsää ja hinta sellainen, kuin krääsällä tulee olla. Miten Maltalla asuva ulkomaalainen navigoi kulttuurissa, jossa kaupankäynti on ikuista hiljaista sotaa, jossa ovelin voittaa?
Kannattaa keskittää (tulipa suomalaisen bonuskorttimainen termi) päivittäistavaraostoksensa paikkoihin, joissa saa hyvän hinnan eli saman kuin paikalliset. Helpoin tapa – jos useimpien ulkomaalaisten tapaan asuu saaren ruuhkaisemmassa osassa – on käyttää isoja marketteja, joissa ostokset luetaan viivakoodilla. Nämä tuppaavat kuitenkin olemaan kalliita ja ihan oikeasti: mitä iloa on tulla Sisilian ja Afrikan väliin asumaan ja saada sama shoppailufiilis kuin S-Marketissa? Niinpä kannattaa rakentaa luottamussuhde ainakin yhteen perinteiseen lähikauppaan sekä vihanneskauppiaaseen.
Miten? Tuijottamalla kassakoneeseen ja vaakaan, jos lukemia asiakas pääsee näkemään. Kyselemällä aina, mitä mikäkin tuote maksaa, hinnat on usein merkitty huonosti jos ollenkaan. Pyytämällä selvitys, mistä kokonaishinta minkäkin tuotteen osalta oikein muodostuu. Viiden tai kymmenen asioinnin jälkeen kauppias luultavasti uskoo, että olet tarkka mies tai nainen ja kartalla siitä miten rahojensa kanssa pitää tässä maailmassa toimia, joten siirryt pysyvästi paikallisten asiakkaiden hintaryhmään.
—
Lopuksi pikaotos asioista, joista osaa jotkut saattavat pitää jopa hyvinä, toiset hyvin ongelmallisina.
Rattijuopumus on sosiaalisesti ja poliisinkin puolesta sallittua, kunhan ei aja kolaria. Mostan kaupungin festassa panimme puolison kanssa merkille, kuinka poliisimies marssi kapakkaan kysyen, ketkä kaikki ovat pysäköineet kadun tukkivalla tavalla. Syylliset juhlijat lähtivät poliisin käskystä ajamaan autojaan syrjemmälle. Maltalaiset juovat itsensä harvemmin humalaan, mutta Maltan laaja brittipopulaatio hyödyntää kulttuuria kaahammalla kovassakin tuiskeessa.
Taloissa ei ole kuuma kuin kesällä. Tänä aamuna eli 16. marraskuuta meillä näytti sisälämpömittari 18 astetta, mutta helmikuussa se laskee kolmentoista tienoille. Lämmittämisessä ei ole juuri järkeä rakennuksissa, jotka on suunniteltu pysymään viileinä. Eikä asunnoissa lämmitystä ole, vaan sellainen olisi hankittava itse.
Puolisoani lainaten “Maltalla on tavallaan aika julma kulttuuri”. Metsästäjiksi itseään kutsuvat, haulikoin varustautuneet möhömahat ampuvat pikkulintuja surutta ja aivan asutuksen lähelläkin. Suomesta lentävät kottaraiset ja pääskyset saavat tässä perinneurheilussa kyytiä. Toisaalta maltalaiset pitävät mielellään laululintuja pikkuisissa häkeissä.
Auto on täällä monen miehen merkittävin mitta. Isoja ja meluisia koneita ylipäätään arvostetaan. Monsteriautokisa on täällä kova juttu, minkäänlainen herkkyys, hiljaisuus ja sielukkuun ei niinkään. Loputtomat liikennevirrat ja liikenneruuhkat tukkivat tiet, 1970-luvun kuorma-autot röhkivät mustaa savua ja seassa kiihdytellään talla pohjassa, heti jos tilaa tulee.
Rikollisuus ja politiikka ovat naimisissa keskenään ja Maltaa voi perustellusti kutsua mafiavaltioksi. Rasismi on Suomeen verrattuna avointa. Tuloerot ovat korkeat.
Tämän kaiken vastapainoksi kirjoitan tämän sarjan neljänteen ja viimeiseen osaan siitä Maltasta ja maltalaisuudesta, jota olen oppinut suuresti ihailemaan. Tämä on maantieteellisessä pienuudessaankin loputtoman kiehtova vastakohtien maa, johon kyllästyvä saa syyttää itseään.
Löydät kaikki Malta-aiheiset Asialinjan artikkelit tästä linkistä! | Kuva: Pixabay
