By Teemu Pukki toimii suomifutiksessa mittarina monelle asialle
Vaihto, Teemu Pukki tulee Niko Ikävalkon tilalle. Eletään heinäkuun 29. päivää vuonna 2007 ja istun Kotkan Arto Tolsa Areenan nurmen (joka tuolloin vielä tuoksui, eli ja viheriöi) lähellä, pääkatsomon alimmalla rivillä. Höyhenenhento, siloposkinen pojankroppa kirmaa kentälle tuhatta ja sataa. FC KooTeePee voittaa Jaron lopulta 2-1. Pukki väläyttelee nopeuttaan ja kosketustaan, mutta unohtuu ainakin kertaalleen pikkujunnumaisesti sijoilleen tilanteessa, jossa syöttöä olisi pitänyt lähteä vastaan.
Teemu Pukki oli tuolloin päivälleen seitsemäntoista vuotta ja neljä kuukautta vanha. Hänestä oli jo vuoden päivät puhuttu ja huhuttu superlupauksena. Kirjoitin matsin jälkeen hassuttelevan kolumnin, jossa Englannin Becksin ihan kohta haastaisi suomalainen Bocks. Niin, tuolloin David Beckham (nuorimmille tiedoksi, että erittäin kova jätkä pelaamaan futista ja lakkaamaan kynsiään) vielä jollain tapaa eli suuruuden aikojaan. Aikaa Kotkan kesäillasta on vierähtänyt pian yksitoista vuotta, jalkapalloilijan aikuisuran mittapuulla pieni ikuisuus.
Ei tullut Bocksia, kansainvälistä supertähteä, mutta tuli Teme, joka jopa dominoi skandinaavisen liigan huippujoukkueessa. Kuluvan kauden kuusitoista maalia Bröndbylle 31 liigaottelussa on jämäkkä saldo semminkin kun Pukki ei ole pitkään aikaan jos koskaan ollut pelkkä maalinsylkijä. Mikäli Wikipediaan on luottaminen syntyi viime kaudella kaikki kilpailut laskien 29 osumaa.
En ole seurannut Pukin otteita Tanskassa erikseen saati Tanskan liigaa yleensä kuin satunnaisesti tulosten, maalikoosteiden ja tilastojen valossa. Niinpä jätän hänen peliesitystensä analysoinnin heille, joilla siihen työkaluja on. Vähintään yhtä kiinnostavaa on tarkastella mitä Teemu Pukki, hänen uransa ja ennen kaikkea suhtautuminen siihen kertovat suomalaisesta jalkapallosta ja lajin arvostuksesta Suomessa. Tällaiseen tarkasteluun minultakin löytyy välineitä ja siihen nyt keskitymme.
Kohta neljännesvuosisata on kulunut niistä ajoista, kun eräs Jari Litmanen mursi Yleisradion lasikatot – sikäli kun niitä oli – ja alkoi tunkeutua sunnuntain Urheiluruutujen päätähtien joukkoon Ajaxissa mättämillään maaleilla. Seuraavalla vuosikymmenellä koitti kulta-aika, jolloin jalkapallosta Suomessa kiinnostuneiden massojen silmissä ylivoimaisesti tärkeimmässä sarjassa eli Englannin Valioliigassa pelasi samaan aikaan useita suomalaisia. Niin sanottu kultainen sukupolvi haastoi A-maajoukkueessa suurmaat.
Mikäli Suomella olisi noihin aikoihin ollut hyökkääjä, joka pärjää hyvin Tanskan liigan mestarikandidaatin riveissä ei hän olisi herättänyt kummempaa huomiota ja tiukkaa olisi maajoukkueympyröissä tehnyt. Siinä mielessä ajat eivät ole muuttuneet: ei Pukin ansioita Tanskassa Suomessa laajemmin tajuta tai niistä olla kiinnostuneita varsinaisten futispiirien ulkopuolella. Näihin piireihin uskallan laskea korkeintaan pari prosenttia väestöstä.
Noiden parinkin prosentin joukossa esiintyy paradoksaalista lähestymistapaa. Onko esimerkiksi Bröndby ihan eri mittapuun joukkue ja seura kuin HJK? Minun mielestäni on ja HJK:lla on Bröndbyn tasolle saman verran matkaa kuin vaikkapa Jarolla HJK:n tasolle. HJK liikuu eri maailmoissa kuin Jaro ja Bröndby eli maailmoissa kuin HJK. Vaikka eri maiden sarjojen tai maiden yksittäisten joukkueiden tasovertailut eivät hedelmällisiä yleensä olekaan on erojen suuruus tässä tapauksessa pakko tajuta ja myöntää, jotta voi antaa täyden arvon Pukin edesottamuksille Tanskassa.
Teemu Pukki on kirjoittanut suomifutiksen mittapuulla valtavan tarinan: esimerkiksi maalit, joilla HJK haastoi mahtavan Schalken ja Gijonin ihme (jonka kokeminen paikalla jäi ikuiseksi ja ihanaksi muistoksi), kyllä, mutta lisäksi jotain vieläkin suurempaa. Siitä hennosta ja keskitykseltään herpaantuvasta pojasta kasvoi täysiverinen taistelija, jopa repijä ja riipijä. Pukki onnistui murtautumaan pois monia oman lähtökohtaisen pelaajaprofiilinsa miehiä läpi uran vainoavista rajoitteista, pois mukavuusalueilta. A-maajoukkueelle tämä Paha Pukki -ulottuvuus on äärimmäisen tärkeä. Pasi Rautiainen sanataiteili joskus, että pelaajia on paljon mutta futaajia vähemmän ja Pukki vuosien mittaan löysi itsestään täysiverisen futaajan.
Tiedän, että Pasi sanailullaan tarkoitti jotain muuta kuin puolustavaa tai sanoisimmeko karvaavaa säntäilyä ja repimistä, mutta minä näen asian noinkin. Cristiano Ronaldolla on varaa olla ottamatta moisia vastuita, mutta valtaosa hyökkääjistä on sekä huonompia pelaajia että vähemmän futaajia ilman niitä.
Pukin tarina tosiaan on suomalaisen joukkueurheilunkin kokonaiskuvassa melkein marginaalia. Patrik Laineen pikkuinen pakararevähdys saati tehty maali 82 ottelun runkosarjassa on suurempi uutinen kuin Pukin hattutempu Tanskassa. Futis on muutenkin nykyään pikkujuttu ainakin Jääkiekko- ja naisurheiluruuduksi itsensä tiivistäneessä Urheiluruudussa.
Onko vikaa ollut meissä, jotka samaan aikaan olemme sekä journalisteja että sitä mainittua parin prossan prosenttijengiä? Ehkä, muttei kiehtovinkaan Teemu Pukki -tarina Patrik Laineen pakaraa klikkausbisneksen todellisuudessa haasta.
Koska minä muuten ensi kertaa haastattelin Pukkia? Hassua kyllä samalla pienellä saarella, jolla Lauri Dalla Valle aikanaan haastateltavakseni päätyi. Juttelin Pukin kanssa Maltan tuntemattoman loistohotellin (josta muuten enemmän Maltalle lomalle -artikkelisarjassani) San Anton Palace and Gardensin puutarhassa vuoden 2010 helmikuussa. Pukki oli ujo, kiltti, kohtelias, vaatimaton ja yhä tiukasti esimerkiksi Jonatan Johanssonin varjossa. Pukilla ei vieläkään kasvanut parta.
Sittemmin Teemu Pukki on kasvattanut parran niin sananmukaisesti ja kuvainnollisesti ja vakiinnuttanut paikkansa Huuhkajien tähtihyökkääjänä. Huuhkajien, jotka nyttemmin tai jälleen kiinnostavat lähinnä meitä parin prosentin jengiläisiä.
Pukki toimiikin oivana mittarina monelle asialle. Henkilön suhtautuminen Pukkiin (lähtien siitä, onko miehestä koskaan kuulutkaan) kertoo paljon siitä, mitä suomalaisesta jalkapalloilusta ajattelee.
Kuva: Youtube / Kanal9dk
