By Tom Bombadil on Tolkienin universumin suuri mysteeri
Asialinjan Taru Sormusten Herrasta -aiheiset (laajemmin ilmaisten J.R.R. Tolkienia ja hänen tuotantoaan käsittelevät) artikkelit ovat saavuttaneet ainakin kirjoittajaansa suuresti hämmästyttävän suosion. Pohtikaamme tällä kertaa professori Tolkienin luoman fantasiakosmologian mielestäni ehdottomasti kiehtovinta hahmoa: kuka tai mikä on Tom Bombadil?
Jos et ole lukenut Sormusten herraa taidat olla väärässä artikkelissa, Peter Jacksonin elokuvistahan hahmo kokonaan puuttuu. Yhdessä Konnun puhdistuksen pois jättämisen kanssa tuo puute merkitsee, että Jacksonin elokuvia ei voi uskottavasti kutsua Taruksi Sormusten herrasta; ne ovat vain leffoja, joiden käsikirjoitus on saanut vahvan inspiraation Sormusten herrasta.
Elokuvat ovat joka tapauksessa monella tapaa onnistuneita ja on hyvä, että ne tehtiin. Samaa ei voi sanoa Hobitti-leffatrilogiasta. Se niistä, otetaan luupin alle Tom Bombadil. Minulle ja monelle muulle Taru Sormusten herrasta heräsi ensilukemisella täyteen taikaansa Vanhan metsän ja Tomin myötä. Laulava Tom Bombadil oli jotain ihan muuta kuin mihin teini-Kristian oli koskaan fantasiakirjallisuudessa törmännyt. Nykyään vertailukohtia on enemmän, mutta hahmo pysyy uniikkina. Hän on kuin laulu itsekin, laulu jonka sävel kuljettaa lukijan myyttiseen menneisyyteen tehden Tolkienin universumista hetkessä mahtavan syvän.
Eikä Tolkien selitä Tomia kuin siten, että hän on kaikista vanhin. Vanhempi kuin mikään luotu, vanhempi kuin Keski-Maa. Tämä ei sinänsä tekisi Tomista ainutlaatuista, ovathan esimerkiksi Gandalf ja Sauronkin luotua maailmaa vanhempia henkiä. Gandalf, Sauron ja muut maia-henget ovat kuitenkin – sikäli kun henkiolennoista voi tällaista sanaa käyttää – Tolkienin maailmassa inhimillisiä, kiusauksille alttiita olentoja. Gandalfkin tuntee ja tietää Sormuksen kutsun ja joutuu vastustelemaan sen houkutuksia.
Tom Bombadil ei moisia tunne, Sormus on hänelle täysin yhdentekevä. Elrondin neuvonpidossa Rivendellissä jopa pohditaan, että jos Sormus annettaisiin Tomille, niin tämä hukkaisi sen. Tom tuntuu olevan suuren käsikirjoituksen, koko hyvän ja pahan taistelun ulkopuolinen hahmo. Hän toki pelastaa hobitit vanhalta Halavaukolta (Old Man Willow), mutta kiero puu kasvaa Tomin metsässä:
Sen sydän oli mätä mutta sen voima vehreä; ja se oli ovela, ja tuulten herra; ja sen ajatus ja sen laulut liikkuivat Metsässä joen kummallakin puolella. Sen harmaa janoinen henki veti maasta voimaa ja se levittäytyi pienenpienten juurilankojen tavoin maahan ja näkymättömin oksankärjin ilmaan kunnes sillä oli vallassaan melkein kaikki puut Aidalta Hautakeroille asti.
Lähtekäämme siis siitä, että metsänsä sydämessä puolisonsa kanssa elelevä, mihinkään tunnistettavaan rotuun kuulumaton Tom on kaikkein vanhin ja hyvän sekä pahan ulkopuolella. Tästä on helppo vetää suosituin ja uskottavin johtopäätös: Tom Bombadil symboloi itse luontoa. Luonto ei valitse puolia, ei joudu kiusaukseen, ei tunne hyvää eikä pahaa ja on ikuinen. Tolkienin maailma on täynnä taikuutta ja metsiin vanhan Halavaukon kaltaisia tyyppejä, mutta luonnon lopulta persoonaton mahti on kaiken yläpuolella?
Tämä teoria toisi luontouskonnollisen eli pakanallisen elementin syvästi kristillisenä tunnetun Tolkienin tuotantoon. Tällainen pohdinta on innoittanut faneja jopa kuvataiteessa, tämän artikkelin kuvituksena olevassa työssä Tom selkeästi näyttäytyy faunina ja hänen Kultamarjansa äiti-jumalatterena.
Kuten todettua ei tuollainen ajatuskulku ole ollenkaan omani, vaikka sananvalintani ja spekulaationi ovatkin. Tom Bombadilin mysteeri on aikojen saatossa herättänyt valtavasti spekulaatioita ja teorioita, esimerkiksitäältä niitä löytyy toistakymmentä. Osa on, krhm, jopa outoja.
Tolkien itse sanoi tai kirjoitti Bombadilin merkityksestä vain kaksi tiedonjyvää. Tom ei edusta Ilúvataria eli ylijumalaa eli maailman luojaa saati että olisi Ilúvatar itse. Lisäksi Tolkien kirjoitti, että joidenkin asioiden on kirjoissa parasta jäädä mysteereiksi.
Oliko professori niin juonikas, että ei itsekään tiennyt tai välittänyt, mikä Tom Bombadilin merkitys oli? Kunhan taiteili tarinaansa herkullisen hahmon ja hykerteli jälkeenpäin, kun miljoonat lukijat pohtivat syvällisyyksiä?
Tuohon en usko hetkeäkään: Tolkien tunnetusti vihasi irrallisia langanpäitä. Lisäksi Tom on mukana ensimmäisistä käsikirjoitusversioista lähtien. Hahmolla oli suuri ja oleellinen merkitys ja sen professori Tolkien vei mukanaan hautaan.
Merkitys tosin saattoi olla jopa ulkokirjallinen. Kuten tiedetään oli Tom Bombadil alunperin nukke, josta professorin poika Michael piti hyvin paljon. Nukke oli kaunis, hatussa oikea sininen linnunsulka. Michaelin pikkuveli John kuitenkin pelkäsi tai inhosi Tomia niin paljon, että nakkasi sen sen vessasta alas (tarina ei kerro oliko kyseessä vesivessa vai perinteisempi malli). Kärsinyt Tom Bombadil onnistuttiin joka tapauksessa pelastamaan, pesemään ja palauttamaan käyttöön, Michaelin iloksi ja luultavasti Johnin pettymykseksi.
J.R.R. Tolkien kertoi pojilleen roimia tarinoita Tomin seikkailuista ja kirjoitti niitä ylöskin, niinpä Tom saattoi hänelle merkitä linkkiä todellisen perhe-elämän ja jatkuvan luomistyön alla olleen fantasiamaailman välille? Pitkä runoelma The Adventures of Tom Bombadil näki päivänvalon Oxford Magazinessa jo vuonna 1934. Tom Bombadilin seikkailut on nyttemmin suomennettu, maukasta lisätietoa kirjasta löytyy täältä.
Taru Sormusten herrasta -kirjan kontekstissa ja Tolkienin laajemmassa kosmologiassa Tom Bombadil siis jää täydelliseksi ja ikuiseksi arvoitukseksi. Tomin kulttuurista merkitystä on tietyllä tapaa jopa syventänyt, että hän ei mahtunut Jacksonin elokuviin, jotka kuitenkin ovat merkittävästi ja pysyvästi muokanneet Sormusten herra -kuvastoa. Tom Bombadil pysyy kertomuksellisena ja kirjallisena hahmona, myyttisenä olentona, jonka syntykin ponnisti suullisen tarunkerronan ikuisesta perinteestä.
Tämä artikkeli on vain pintaraapaisu verrattuna siihen, että kaivat Sormusten herran esiin ja hyppäät kohtaan, jossa hobitit saapuvat hautakeroille. Nyt alkaa olla joulu eli yule, meillä on aikaa.
—
Kirjallisuuden ja elokuvataiteen asettaminen järjestykseen on yhtä turhaa kuin roolipelaamisen ja liveroolipelaamisen vertaaminen keskenään. Nuo kaikki ovat ihan eri juttuja ja itse kukin harrastakoon, mitä haluaa. Omasta puolestani rakastan loppumattomasti ja kiihkeästi kirjallisuutta, viihdyn elokuvataiteen parissa, pidän roolipelaamista erittäin kiehtovana toimintana, mutten oikein innostu larppaamisesta. Ei minun tarvitsekaan eikä yhdenkään liveroolipelaajan toisaalta kannata pahoittaa mieltään siitä, että juuri minä pidän roolipelaamisen ja luonnossa liikkumisen erillään.
Loppukaneetti siksi, että perinteinen roolipelaaminen tuntuu tekevän jonkinlaista paluuta (mahtava juttu jos näin on!) ja moni Tolkienin tuotannon ystävä on tai on ollut kosketuksissa myös tuohon harrastukseen. Larppaaminen on kaikin puolin yhtä OK kuin se alkuperäinen roolipelaaminen, mutta minä olen tässäkin asiassa vanhan liiton miehiä!
Kuva: The Imaginative Conservative/fanart
